keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Vähän turhan keskinkertainen

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoilta ei koskaan saisi odottaa mitään. Varsinkaan mitään hyvää. Jos odottaa kirjalta paljon, siihen pettyy paljon todennäköisemmin kuin jos lukisi kirjan neutraaleista lähtökohdista. Seuraavan kirjan kanssa pääsi valitettavasti käymään juuri näin. Odotin enemmän kuin mitä sain ja vaikka kirja ei ole ollenkaan huono, petyin omien odotusteni takia hieman.

https://www.thalia.de/
David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson ei tahdo tulla liitetyksi mihinkään aatteeseen, klikkiin tai kannanottoon. Hän haluaa olla tavallisen huomaamaton. Hänen paras ystävänsä on kuitenkin erittäin valovoimainen ja dramaattinen Tiny Cooper, jonka huomaavat kaikki. Eräänä iltana Will Grayson odottaa ystäviään keikalta ja kohtaa juuri suuren järkytyksen saaneen pojan, jonka nimi myöskin on Will Grayson. Kahden aivan eri maailmoista tulevan pojan kohtalot kietoutuvat yhteen Tiny Cooperin ja tämän valmisteleman suuren musikaalin ympärille.

Will Grayson, Will Grayson houkuttelee lukijaa kiinnostavalla lähtöasetelmalla. Kaksi samannimistä henkilöä ja erikoinen kohtaaminen, mutta muuten juonesta ei kerrota muuta. Mahdollisuudet olisivat siis olleet rajattomat. Valitettavasti lopputulos meni lähinnä tavallisen teinidraaman puolelle. Ensinnäkin takakannen lupaama kohtaaminen tapahtuu vasta suurin piirtein sivun 100 kohdalla. Kaikki ennen sitä on pohjustusta ja henkilöiden esittelyä. Kun nuortenkirjassa varsinaiseen tarinaan pääseminen kestää noin kauan, voi aika varmasti sanoa kirjan olevan liian pitkä ja sitä se tässäkin tapauksessa on. Tapahtumia on aika vähän, mutta silti Will Grayson, Will Grayson on yksi John Greenin pidemmistä teoksista.

Pohjimmainen ongelma tässä kirjassa on kuitenkin se, että sen juoni ei kanna. Green ja Levithan ovat keksineet hauskan idean kirjalleen, kehittäneet hahmot ja pohtineet hyvän loppuratkaisun. Siihen se sitten vähän jääkin. Kirja keskittyy liikaa Will Graysonien päänsisäisiin pohdintoihin ja unohtaa edistää juonta. Aina välillä tapahtuu jokin kiinnostava asia, mutta niille harvoin annetaan tarpeeksi huomiota ja aikaa. Sen sijaan toisen Will Graysonin pohdintoihin siitä, onko hän vai eikö hän ole kiinnostunut Janesta, käytetään yhteensä sivukaupalla tilaa. Koko kirjan voisi kenties tiivistää näin: "ihan kiva, mutta vähän hajanainen" ja se kattaisi kaiken henkilökehityksestä juonikulkuun.

Ennen kuin kerron teille, mistä tässä kirjassa pidin, viivytään hetki henkilöiden parissa. Molempien päähenkilöiden nimen ollessa Will Grayson, toivon että pysyt perässä. Ensin esitellään Will Grayson, jonka luvut kirjoittaa John Green. Tämä Will Grayson on se, joka tuskailee Jane-tilanteen kanssa. Greenin Will on suoraan sanottuna hieman rasittava. Hän on aika mitään sanomaton ja kaikessa ihme haahuilussaan käy vähän hermoille. Lisäksi Greenin Will harrastaa sitä kaikkein ärsyttävintä piirrettä eli hän ajattelee oikeat ja syvälliset asiat, mutta ei sano niitä sitten ääneen. Ystäväsi eivät osaa lukea ajatuksiasi Will, use your words!! Kaiken kaikkiaan Greenin Will jää ehkä hieman pintapuoliseksi kaikesta sivumäärästään huolimatta.

Levithanin Will on hyvin erilainen, vaikka hyvin angstiin taipuvainen hänkin. Alussa Levithanin Will meinaa lipsua vähän kliseiseksi teini edgelordiksi. Toki on otettava huomioon, että tällä Willillä on masennus, mutta tosiaan alku ei tunnu niin uskottavalta. Kirjan edetessä Levithanin Will kuitenkin kasvaa ja tulee paljon kiinnostavammaksi hahmoksi. Asiaa toki auttaa myös se, että tämä Will on homo. Hänen suhdekuvionsa ovat kiinnostavammin rakennettuja ja tämä Will on kirjan lopussa jo melkeinpä lempihahmoni. Pidän myös hänen ystävästään Gideonista suuresti. Lyhyt maininta vielä Greenin Willin parhaasta ystävästä Tinystä. Tiny on erikoinen ja etenkin alkupuolella erittäin eeppinen hahmo. Loppua puolen hän muuttuu vähän ärsyttäväksi, mutta aivan lopussa palaa taas kivan hahmon kategoriaan. Häneen liittyen on vain mainittava eräs raivostuttava yksityiskohta. Kirjassa mainitaan aivan liian monta kertaa se, että Tiny on isokokoinen. Sekä henkilöiden puheessa että yleisessä kerronnassa. Uskomme vähemmästäkin.

Nyt, kun olen oikeastaan vain valittanut tästä kirjasta, sanon kuitenkin että se ei ollut huono! Ikäviin asioihin vain on helpompi takertua. Will Grayson, Will Grayson on peruskivaa viihdettä, jossa on monin paikoin erittäin hyviä kaikenlaisiin tunteisiin vetoavia kohtauksia. Siinä on myös hyvää pohdintaa ja se jopa herättää jotain ajatuksia. Erityisen suuren plussan kirja saa kuitenkin siitä, että siinä on isossa osassa musikaali, jota Tiny valmistelee kuumeisesti. Musikaali on aina hyvä idea ja siitä saa paljon lisäpisteitä. Ainakin minulta. Lisäksi annan paljon lisäpisteitä Levithanin Willin ja Tinyn suhteesta. En tahdo spoilata paljoakaan, mutta minulle sen suhteen tuomat oivallukset ja henkilökehitys olivat ehdottomasti yksi kirjan parhaista kohdista. Kirjan kirjoitustyyli on myös mielenkiintoinen. Green ja Levithan kirjoittavat vuorotellen lukuja ja molemmilla on tosiaan oma Will päähenkilönä. Hauskinta jutussa on se, että luulin hyvin pitkälle, että kirjoittajien Willit olivat toisin päin. Green kirjoittaa niin hyvän Levithan-imitaation, että olin aivan järkyttynyt. Kirjan lopussa on painettuna keskustelu kirjailijoiden välillä, joka avaa kiinnostavasti kirjoitusprosessia ja henkilöiden taustaa.

Will Grayson, Will Grayson oli siis tiivistettynä hieman hajanainen kokonaisuus, mutta monet sen palasista olivat kiinnostavia ja hyvin tehty. Kovin nopeatempoinen se ei varsinkaan alussa ole, mutta edityy kuitenkin, kunhan vain viitsii lukea. En tosin pääse eroon ajatuksesta, että olisin toivonut alkuasetelman perusteella jotain enemmän jännärin tapaista.

31/2 / 5 eeppistä musikaaliesitystä

David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson, 2012, Penguin Books, 308 sivua

Will Grayson, Will Grayson kuittaa 2015 haasteesta yhden kohdan
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

ja 2017 haasteesta yhden kohdan
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Tarua ihmeellisempää: We Need New Names

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo syksyllä kirjapiirin tiimoilta, mutta se jäi kesken. Päätin nyt viimein lukea sen loppuun enkä todellakaan katunut päätöstäni.

https://en.wikipedia.org/
NoViolet Bulawayo: We Need New Names

Ennen Darling asui oikeassa talossa, kävi koulua ja söi vatsansa täyteen. Nyt 10-vuotias Darling ystävineen viettää päivänsä leikkimällä itsekeksittyjä leikkejä, varastamalla guavoja rikkaiden pihoilta ja haaveilemalla jostain paremmasta. He elävät hökkelikylässä, johon heidät perheineen militian toimesta ajettiin. Darlingilla on kuitenkin mahdollisuus päästä tätinsä luo Amerikkaan, jossa pitäisi odottaa upea elämä. Todellisuus ei kenties kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Darling luuli sen olevan.

Alussa Bulawayon kerrontatyyli vaati ainakin minulta hieman totuttelua, mutta loppuvaiheessa se tuntui jo kirjaan täydellisesti sopivalta valinnalta. Kirjan kertoja on Darling ja lapsen näkökulma sopii kirjaan hyvin. Hän katsoo maailmaa eri näkökulmasta kuin aikuiset eikä ajattele tilannettaan yhtä synkästi. Darling ja hänen ystävänsä ovat hyväksyneet tilanteen ja elävät elämäänsä, miten parhaiten voivat. Kirjan alkupuoli on vähän hitaanlainen eikä aina jaksanut ihan pitää mielenkiintoani yllä. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirja etenee, sitä nopeammin sitä myös lukee. Koko kirja on lukemisen arvoinen, vaikka ihan vain loppupuolen takia. Kun asetelman luomisesta ja henkilöihin tutustumisesta on päästy, alkavat kirjan todelliset aarteet paljastua. Hyvä esimerkki on luku, jossa on yksi vaikuttavimmista hautajaiskohtauksista, joita olen koskaan lukenut tai nähnyt. Siitä luvusta myös lähtee koko kirjan loppuun asti jatkuva tykitys hienoja kohtauksia, filosofista pohdintaa ja vaikuttavia lauseita.

Kirjan henkilöillä on hyvin persoonalliset nimet ja sain varsinkin alussa pysähtyä välillä miettimään, kuka olikaan kuka. Darlingin ystävät ovat nimeltään Bastard, Godknows, Stina (jota luulin aluksi pitkän aikaa tytöksi ennen kuin tajusin hänen olevan poika), Sbho ja Chipo. Kaikilla lapsilla on kuitenkin omat persoonallisuutensa ja heidät oppii tuntemaan kirjan edetessä. Chipoon liittyen annan varoituksen herkemmille lukijoille. Chipo on nuoresta iästään huolimatta raskaana raiskauksen seurauksena. Hän on alkukirjan täysin puhumaton, kunnes paljastaa salaisuutensa Darlingille.

Bulawayo on parhaimmillaan välittäessään ihmisten ja tilanteiden tunteita ja tunnelmia. Välillä kuvaus tuntuu niin aidolta, että se melkein hengästyttää. We Need New Names käsittelee paljon rankkoja aiheita tasa-arvosta maahanmuuttoon ja traumoista rakkauteen. Kirjasta todella huomaa, että taustalta löytyy kirjailijan omia kokemuksia. Osa tilanteista ja ihmisistä tuntuu niin aidoilta, ettei niitä olisi voinut vain keksiä päästään. We Need New Names antaa hienon mahdollisuuden nähdä maailma jonkun toisen näkökulmasta ja harkitsen sen ostamista omaan hyllyynikin. Tässä on kirja, joka jää päähän pyörimään vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Toivoisin, että voisin paremmin kuvailla, mikä kirjasta tekee hienon, mutta tuntuu että se vähän latistuu, jos yritän liikaa selitellä. We Need New Namesin kanssa saa todellakin tuntea tunteita. Monet näistä tunteista ovat negatiivisemmasta skaalasta, kuten epäoikeudenmukaisuuden katkeruus, suru, raivo ja melankolia, mutta se ehkä onkin kirjan suurimpia hienouksia. Mitään tunteita ei väkisin puristeta irti lukijasta, vaan se luottaa siihen, että tarina itsessään on tarpeeksi.

Kaiken kaikkiaan voin suositella We Need New Namesia niille, jotka tahtovat lukea jotain aidontuntuista ja saada ajattelemisen aihetta pidemmäksikin aikaa. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että alkupuoli kalpenee täysin loppupuolen rinnalla.

41/2 / 5 salakuljetettua guavaa

NoViolet Bulawayo: We Need New Names, 2013, Chatto & Windus, 290 sivua

We Need New Names kuittaa ärsyttävästä 2016 haasteesta kaksi kohtaa
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

2017 haasteesta selvisi kolme kohtaa
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
38. Kirjassa mennään naimisiin
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Tätä en omille lapsilleni lukisi

Pari vuotta sitten tämä kirja sai paljon huomiota ja kehuja. Sen kuvattiin olevan jotain erilaista ja uudenlaista lastenkirjallisuutta. Valitsin sen lähinnä siksi, että kirjailijalla on samat nimikirjaimet kuin minulla ja muuta hyvää kirjasta on melkein vaikea keksiäkään.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/
Puluboi  (joka on siis ihan oikeasti pulu) suuttuu vanhemmilleen ja lentää pesästä. Hän tahtoo löytää vaimon ja asettua aloilleen. Retkellään hän kohtaa Ponin (joka on oikeasti ihmistyttö joka leikkii ponia), jolla on vaikeuksia kotona ja oman poni-identiteettinsä kanssa.

En edes tiedä, mistä alottaisin. Aloitan siis hyvistä asioista, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoja. Ponin eli Main perheongelmat oli hyvin kirjoitettu juonikuvio. Se oli lastenkirjaan tarpeeksi yksinkertainen, mutta silti aidontuntuinen. Main äiti on uupunut ja koko ajan kiukkuinen. Isä taas on työtön ja haahuilee kotona päivät pitkät saamatta mitään aikaan. Lopulta äidillä menee hermot ja hän lähtee Intiaan jättäen Main ja isän jälkeensä. Mai, joka on jo valmiiksi yksinäinen, ei tiedä mitä tässä tilanteessa tekisi. Valitettavan monet lapset voivat varmasti samaistua Main tunteisiin, kun vanhemmilla ei olekaan kaikki kunnossa ja olo on turvaton. Tämä koko kuvio oli hyvin kirjoitettu eikä sitä selostettu liian tarkasti auki, vaan annettiin lukijan itse ymmärtää tapahtumat. Konfliktin ratkaisu oli ehkä vähän turhan helppo, mutta annan sen lastenkirjassa anteeksi. Oli myös kiva, että kirja pysyi uskollisena Main näkökulmalle. Lukija saa kaiken tiedon perheen ongelmista 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta ja se nimen omaan tekee aitouden tunnetta.

Kirjassa on siis kaksi kertojaa, Poni ja Puluboi. Ponin osuudet on kirjoitettu normaalisti selkeällä kirjakielellä ja hänen kohdissaan onkin enemmän perinteinen lastenkirjan tuntu. Puluboin kohdat taas olivat lähinnä rasittavia. Ensinnäkin Puluboi ei käytä r-kirjainta ollenkaan, koska se on pulujen mielestä kiroilua. Lisäksi Puluboin kohdissa tekstin fontti hyppelee isosta pieneen, lihavoidusta kursiiviin. Nämä kaksi asiaa yhdistettyinä tekivät tekstistä paikoittelen vähän vaikeaselkoisen ja ehdottomasti ärsyttävän lukea. Voin vain kuvitella, millaisia ongelmia juuri lukemaan oppineilla voi tämän kanssa olla. Sen lisäksi lukijana tunsin, että minulle puhuttiin alaspäin. Ihme lässytystä ja päähän taputtelua. Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan, pissakakkahuumoriin. Sitä on paljon. Aivan liian paljon. Puluboin kertojakohdat ovat täynnä sitä. Hyvät, arvoisat, rakkaat lastenkirjailijat. Tämän kohderyhmän ikäiset lapset eivät tarvitse yhtään syytä lisää pissakakkajutuille. Sitä riittää heillä ihan omasta takaa. Ymmärrän, että se voi tuntua helpolta tavalta hauskuuttaa lapsia, mutta vähän kunnioitusta väsyneille vanhemmille ja päiväkoti-ihmisille. He yrittävät parhaansa mukaan kitkeä eritehuutelut minimiin ja tällaiset teokset eivät todellakaan auta asiaa.

Kirjan perimmäinen ongelma on siis se, että Main tarina on oikeasti kiinnostava ja Puluboi on rasittava muka-koominen hahmo, jolla on aivan liikaa sivutilaa tästä kirjasta. Koko kirja on muutenkin liian pitkä. Kenen mielestä tämä kirja tarvitsi lähemmäs 200 sivua? Main perhekonflikti selvitetään aivan liian aikaisin ja sitten jää turhaa aikaa ratkoa rasittavan Puluboin rasittavaa ongelmaa. Puluboin ongelmahan on siis se, että vaimo pitäisi löytyä. Kriteerinä on "vaimo joka munii ja valkoisista puluista tykkään eniten" eli todella syvällistä kamaa. Koko vaimosotku on lähinnä kiusallinen ja tuntuu monissa kohdissa vähän turhalta. Erityismaininnan saa nyt vielä kirjan oma ertyinen rasismin hetki. Puluboi saa päähänsä esittää "intiaania" ja sanoo sen tiimoilta seuraavan järkyttävän hirveän repliikin:

"-E-eeei, lintu vastasi, minä olen vain yksinäinen intiaani. Empaa-tsu-patsu-endaa. Tsiku-endaa, mina puhu nut intiaani-kielta. Ei ummalla suomi-kielta. Huka puka. Intiaani on puhunut."

En edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kohdan kanssa. Ensinnäkin, toisen kulttuurin edustajaksi pukeutuminen on loukkaavaa ja alentaa kyseisen kulttuurin edustajan ihmisestä naamiaisasuksi. Tässä lisätään päälle vielä stereotyyppinen ja pilkkaava esitys siitä, miten joku valkoinen ihminen ajattelee "intiaanin" puhuvan. Toiseksi, Amerikan alkuperäisasukkaiden tilanne ja elinolosuhteet eivät ole sieltä parhaasta päästä, vaan he joutuvat edelleen kärsimään valkoisten vallottajien tuhosta ja sorrosta. Reservaateissa on köyhät ja kurjat oltavat ja alkuperäiskansojen jäsenten riski joutua väkivaltaisten rikosten uhreiksi on suuri. Kolmanneksi, eikö olisi jo aika saattaa koko vanha ja väsynyt "intiaanileikki on hauska ja lasten tulee saada leikkiä sitä vaikka se olisi kuinka rasistinen ja loukkaava tahansa" -keskustelu jo hautaan. Ei ole mitään järkeä jatkaa samojen stereotypioiden ja ennakkoluulojen levitystä taas uusille lapsille. Vähän sensitiivisyyttä ja harkintaa kiitos. Ei voi olla liikaa pyydetty.

1 1/2 / 5 Mirja-, Marja- ja Merja-opea

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, 2012, Otava, 173 sivua



Puluboin ja Ponin kirja kuittaa Helmetin 2015 vuoden haasteesta kaksi kohtaa,
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

vuoden 2017 haasteesta kaksi kohdan
6. Kirjassa on monta kertojaa
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

ja 2018-haasteesta neljä kohtaa
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
40. Kirjassa on lemmikkieläin
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Keskinkertaisia kirjoituksia feminismistä

Hyvien kirjojen putki jäikin tällä kertaa kahteen. Vuorossa jotain ärsyttävän keskinkertaista.

Pilluparvi

like.fi
Pilluparvi on 1999 Ruotsissa julkaistu ruotsalainen nuorille tytöille tarkoitettu kokoelma eri kirjoittajien näkökulmia feminismiin ja naiseuteen. Kirja koostuu en muista kuinka monesta kirjoituksesta, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Viimeiset kolme ovat suomalaisten kirjoittajien aikaansaannoksia ja jos oikein ymmärsin, suomenkieliseen painokseen jälkikäteen lisättyjä. Aiheet liikkuvat laidasta laitaan peruskoulun seksuaalivalistuksesta jalkapalloharrastukseen ja maahanmuuttajakokemuksista lesbouteen.

Oli kiinnostavaa lukea vähän vanhempaa feministiseksi itseään tituleeraavaa kirjallisuutta. Yleensä olen eniten perillä lähivuosien asenteista ja ongelmista, joten toisinaan on hyvä hakea vähän kontekstia aiempien vuosien puheenaiheista. Välillä lukiessa kyllä tuntui, että mikään ei ole muuttunut miksikään. Osittain se johtui myös siitä, että kirjan huomio ei niinkään ollut yhteiskunnallisessa muutoksessa ja sen tarkastelussa, vaan yksittäisten ihmisten kokemuksista feminismiin ja valitsemaansa tarkempaan tarkastelukohteeseen liittyen. Tällainen käsittely ei välttämättä ole huono asia varsinkaan nuorille suunnatussa kirjassa, mutta se ei tässä kirjassa aina oikein toiminut.


Odotin Pilluparvelta paljon enemmän ja jouduin valitettavasti pettymään. Suurin ongelma oli ehkä se, että kirjoittajia ja tekstejä oli liikaa. Kirjaan oltiin tahdottu kerätä mahdollisimman suuri valikoima asioita, mutta valitettavasti se johti toistoon ja eri tekstien puuroutumiseen keskenään. Osa kirjoituksista oli loistavia ja luin ne erittäin mielelläni, mutta etenkin alkupäässä en oikein päässyt mukaan. Yksi kirjan ongelma oli, että osa kirjoittajista keskittyi enemmän shokeeraamaan lukijaa retorisin keinoin ja rajuin mielikuvin kuin puhumaan järkevästi asiaa. Lukijana minulle tuli sellainen kuva, että minusta yritetään nyt puristaa irti mahdollisimman monta eri tunnetta sen sijaan, että saisin tilaa ajatella itse. On eri asia vaikuttaa lukijaansa kuin tunkea aiottu vaikutus kurkusta alas. En muutenkaan ole skandaalinhakuisen kirjoitustyylin ystävä, joten minussa heräsi lähinnä ärsyyntyminen. Olen muutenkin sitä mieltä, että huumorin keinoin on kannattavampaa yrittää saada yleisö puolelleen. 


Toinen ongelma oli rasittava narratiivin kapeus. Osa kirjoittajista oli aivan liian kiinni tytöt vastaan pojat -retoriikassa ja siitä johtuen katsomistapa jäi aika pieneksi. Feminismin kannalta ei ole edullista lähteä tekemään jyrkkää jakoa mihinkään suuntaan, vaan tulisi pyrkiä enemmänkin laajentamaan äänien kirjoa. Toki on ihan okei tahtoa kirjoittaa jotain nimen omaan tytöille. Ei kuitenkaan ole hyvä, jos kirjoittaja jumiutuu ajatukseen siitä, että maailma on jaettava sukupuolielinten avulla kahteen sukupuoleen. Toisinaan minussa heräsi raivo, kun joku kirjoittajista jauhoi tytöistä ja pojista, pimpeistä ja pippeleistä. Sukupuolten kirjo on paljon tätä ajatustapaa laajempi puhumattakaan siitä, että sukupuolielimet eivät määritä ihmisen kokemusta sukupuolesta. Kapeakatseinen jako antaa äänen ainoastaan cis-naisille (naisen vartaloon syntyneet ja sukupuoli-identiteetiltään myös itsensä naiseksi kokevat) ja sulkee ulkopuolelle koko transihmisten ja sukupuoltaan kyseenalaistavien kirjon. 


Pilluparvi ei ollut ainoastaan silmien pyörittelyä aiheuttava teos, vaan mukana oli myös monta hyvää kirjoitusta. Suomenkieliseen painokseen lisätyt kirjoitukset olivat paljon enemmän asiasisältöön keskittyviä ja siksi pidin niistä. Ne eivät kuitenkaan yltäneet ykköspaikalle. Kerron tässä nyt kirjan parhaasta artikkelista hieman, koska se ansaitsee tulla nostetuksi esiin kaiken tuon rasittavan keskinkertaisuuden joukosta. Jenny Svenbergin "Luojan kiitos, että olen lesbo" -artikkeli oli loistava lukuelämys ja nautin joka sivusta. Samaistuin Svenbergin kokemuksiin ja pidin hänen kirjoitustavastaan. Teksti sisälsi nuoruuden kokemuksia (joita muuten oli kirjassa vähän liikaa), ajatuksia lesbouden ja feminismin suhteesta, pätkän representaation merkityksestä sekä paljon muuta. Kaikki muut kirjan tekstit kalpenivat tämän rinnalla, sillä välillä tuntui siltä kuin olisin itse kirjoittanut tekstin. Tunsin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi.

2 1/2 / 5 tähteä

Pilluparvi, Fittstim, toimittanut Belinda Ollson, Linda Skugge & Brita Zilg, suomentanut Anu Tukala, 2003, LIKE, 208 sivua

Pilluparvi kuittasi vuoden 2015 kirjahaasteesta yhden kohdan
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella

ja 2018 haasteesta kaksi kohtaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

tiistai 20. helmikuuta 2018

Oman hyllyn unohdetut: Maresi

Peräkkäin jo toinen kirja, joka päätyi olemaan todella positiivinen yllätys!

https://kirja.s3.amazonaws.com/
Maria Turtschaninoff: Maresi

Tällä kertaa Oman hyllyn kirjakseni valikoitui Maresi, joka on asustellut kirjahyllyssäni jo useamman vuoden. Valitsin sen nyt haasteen kirjaksi sillä perusteella, että se on aika lyhyt. Sen sijaan, että olisin päätynyt vain lukaisemaan lyhyen kirjan pikaisesti läpi, päädyin oikeasti pitämään tästä kirjasta, jossa on sivujaan enemmän asiaa.

Maresi on noviisi Punaisessa luostarissa ja nauttii elämästään. Hän pitää rituaaleista, oppitunneista ja luostarin naisten yhteisöllisyydestä. Maresi ei koskaan tahdo lähteä luostarista, jonne hänen perheensä lähetti hänet turvaan nälänhädältä. Eräänä päivänä saarelle saapuu uusi tyttö Jai, joka tuo mukanaan muutoksen. Maresi auttaa Jaita sopeutumaan luostarin elämään, mutta samalla saaren yllä alkaa tuntua uhan tunnetta ja rauhallinen elämä voi kokea järkytyksen yllättävänkin pian.

Maresi on erinomainen esimerkki siitä, että sivumäärän perusteella ei kannata olettaa mitään. Tässä kirjassa on vain 212 sivua, mutta siihen mahtuu sekä vauhdikkaita kohtauksia, rauhallisia hetkiä, henkilökehitystä kuin maailman rakennusta. Aika usein näin lyhyen kirjan kanssa edellä mainittu tarkottaisi järkyttävää juoksuvauhtia kirjan läpi ilman, että mihinkään ehtii keskittyä tarpeeksi kauan sen tehdäkseen minkäänlaista vaikutusta. Maresin kanssa en kokenut sellaista. Tapahtumia oli oikeassa mittasuhteessa ja kirjailija osasi käyttää sanansa hyödykseen. Välillä maisemakuvaukseen jäätiin vähän jumiin, mutta se on ainoa kerronnallinen vähennys. Maresi on Finlandia Junior -voittaja ja odotin tunnetta, että tämä olisi nyt tarkoitettu nuoremmille lukijoille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan nautin Maresista suuresti näin 21-vuotiaanakin. Toki kirja edistyy sutjakasti ja konfliktien ratkaisuihin ei käytetä sivukaupalla aikaa, mutta minua se ei ainakaan häirinnyt. Joskus on mukava lukea kirjaa, jossa on monivivahteinen historia ja mytologia, ilman että se laahaa monimutkaisten taustojensa kanssa satojen sivujen ajan. Yksi asia oli erityisesti minulle mieleen. Kirjan fantasiaelementit tulevat mukaan vähitellen ja alussa kyseessä voisi olla vain kuvitteelliseen maailmaan sijoittuva kirja. Fantasia kuitenkin tulee mukaan pala palalta ja se kasvattaa osaltaan tunnelmaa. En usko, että tämä oli kirjailijan tarkoitus, mutta arvostin sitä silti.

Tämä kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja siinä oli muutamakin kohta, joista en tiennyt mitä ajatella. Omalta osaltaan se on hyvän kirjan merkki, sillä se saa ajattelemaan itse. Toisaalta se voi olla myös riski, jos ristiriitaa herättävät kohdat kallistuvat huonoon suuntaan. Maresin kohdalla suurin osa heräävistä ajatuksista vain auttoi arvostamaan tarinaa syvällisemmin, mutta parista kohdasta jäi yös vähän epävarma olo. Pahoittelen tätä hyvin yleisen tason selittelyä, mutta en tahdo paljastaa liikaa. Maresissa on tosiaan vain se 212 sivua enkä tahtoisi etukäteen paljastaa suurta osaa sisällöstä. Yhteen kohtaan pureudun vähän tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Se tulee sisältämään jonkin asteisia spoilereita ja myös sisältövaroituksen lopun tapahtumista. En kuitenkaan paljasta loppuratkaisua tai muuta sellaista.

Alkuosa kirjasta on aika rauhallisella tahdilla edistyvää, vaikka vaaran tuntu onkin ilmassa. Maresin maailmassa naiset ovat alisteisessa asemassa ja etenkin joillain alueilla miehillä on täysi ylivalta. Punainen luostari on naisten perustama turvasatama ja opinahjo toisille naisille eikä saarella siis ole ollenkaan miehiä. (Sivuhuomautuksena on sanottava, että tämä seikka oli mielestäni erinomainen eikä minua haitannut yhtään lukea kirjaa, jossa ei ole yhtään miestä päähenkilönä.) Saarelle pakeneva Jai tulee erittäin tiukasta yhteiskunnasta, jossa perheessa isän sana on laki. Naisten tulee totella miehiä kaikessa ja heidän elämänsä on täysin säädelty pukeutumisesta lähtien. Luostari on paikka, jossa naiset ovat luoneet oman yhteisönsä rituaaleineen ja opetuksineen. Kaikki myös puhuvat samaa kieltä ja osallistuvat samoihin tehtäviin. Vähän jäin miettimään, eikö luostarin tulisi säilyttää ja arvostaa kaikkien kulttuurien kieliä ja historiaa sen sijaan, että yhdistettäisiin kaikki samojen tapojen alle. Toisaalta luostarin elämä toimii ja kirjan maailmassa kaikilla kansoilla on samankaltaisia uskomuksia.

Nyt seuraa sitten se lupailemani suuri spoiler-osio

Jos et tahdo spoilaantua yksityiskohdista, lue vain tämä: kirjan loppupuolella on raiskauskohtaus. Sitä ei kuvailla eikä kertoja näe sitä suoraan, mutta käy hyvin selväksi mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Kirjan lopussa Jain isä ja joukko muita miehiä saapuu saarelle aikomuksenaan raahata Jai väkisin takaisin rangaistavaksi ja tapettavaksi. Kohtaukset sisältävät voimakasta väkivallan uhkaa ja väkivallan tekoja myös tapahtuu. Rankoin kohtauksista on ehdottomasti, kun miehet uhkaavat raiskata luostarin noviiseja. Yksi sisarista uhrautuu toisten takia ja miehet raiskaavat hänet vuorotellen. Kohtausta ei kuvailla eikä kertoja sitä suoraan näe, mutta kaikki kyllä tietävät mitä tapahtuu. Juonikuviona "pahat miehet jotka tahtovat raiskata viattomia tyttöjä" on aika väsynyt eikä kovin omaperäinen. Ymmärsin sen tarkoituksen eikä toteutus ollut huonoimmasta päästä, mutta siitä jäi silti vähän paha maku suuhun. Tiesimme jo, että miehet ovat pahoja ja kykenevät kauheisiin asioihin, siihen tarkoitukseen kohtausta ei siis tarvittu. En jaksa kaikkea selittää auki, mutta kohtauksella oli myös pointtinsa luostarin myöhempiä vaiheita varten. Se oli silti aika rankka valinta nuorille lukijoille tarkoitetussa kirjassa. Minun lukukokemustani tämä kohtaus ei pilannut, mutta suosittelen varovaisuutta, jos olet herkkä aihepiirin suhteen.

Spoiler on päättynyt

Kaiken kaikkiaan Maresi oli positiivinen lukukokemus ja nautin sen lukemisesta paljon. Se veti minut hyvin tarinan pyörteisiin ja luin sitä mielelläni eteenpäin. Luen varmasti myös samaa sarjaa olevan Naondel-kirjan jossain vaiheessa.

4 / 5 biologisesti mielenkiintoista simpukkaa

Maria Turtschaninoff: Maresi, 2014, suomentanut Marja Kyrö, Tammi, 212 sivua

Maresi kuittaa vuoden 2018 haasteesta seitsemän kohtaa
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

vuoden 2017 haasteesta yhden kohdan
21.Sankaritarina

ja vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
6. Kirjastosta kertova kirja

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Queer52: Everything Leads to You

Huomasin yhtäkkiä, että tämän kirjan laina-aika oli päättymässä eikä sitä voinut uusia. Niinpä päätin yrittää lukea sen parissa päivässä. Olin vähän skeptinen mahdollisuuksieni suhteen. Ereita oli toki kehunut kirjaa, mutta takakansiteksti ei ihan vakuuttanut minua. Pelkäsin, että Everything Leads to You olisi tylsä, kiusallinen tai molempia. Se ei ollut kumpaakaan.

https://images.gr-assets.com/
Nina LaCour: Everything Leads to You

Emi opiskelee viimeistä kevättään lukiossa ja haaveilee elokuvalavastajan urasta. Hänen veljensä lähtee Eurooppaan ja antaa asuntonsa Emin käytettäväksi. Ehtona on kuitenkin, että siellä on sinä aikana tapahduttava jotain eeppistä. Emi ei ehdi jäädä sitä pitkäksi aikaa pohtimaan, sillä hän saa mahtavan tilaisuuden olla vastuussa tulevan elokuvan lavasteista. Samaan aikaan Emi ja hänen paras ystävänsä Charlotte löytävän kuolleen elokuvatähden kirjeen, joka johdattaa heidät mysteerin jäljille. Mysteeriin liittyy myös karismaattinen Ava, joka tuo mukanaan paljon muutakin kuin osan mysteeriä.

Everything Leads to You tuntui parhaalta mahdolliselta haaveunelta tai ihanalta sadulta. Harvemmin pidän kirjoista, jotka keskittyvät lähinnä ihmissuhteisiin, mutts tämä oli poikkeus. Everything Leads to You löytää juuri sopivan tasapainon suloisen leijumisen ja vakavamman mielialan välillä. Parhaimmillaan se on ihana pakopaikka aurinkoiseen ja toivontäyteiseen maailmaan, jossa voi jättää omat arkiset huolensa hetkeksi taakseen. Voi tosin olla, että päätyy ajattelemaan "minäkin tahdon" lukiessaan Emin lavastussuunnittelusta ja siitä nuoren vapauden tunteesta, joka huokuu kirjan sivuilta sekä tietenkin kauniista romanssista, joka on suoraan romantikon parhaasta päiväunesta. Itse en niin suuri romantikko ole, mutta Everything Leads to You ei silti tuntunut kliseiseltä tai ällöttävän siirappiselta. Romanssi onnistuu pysymään raikkaana ja sitä lukee mielellään.

Aivan alussa kirjan päähenkilö Emi vaikutti vähän ärsyttävältä, mutta onneksi ärsyttävyys hälveni aika nopeasti. Mielestäni oli virkistävää lukea kirjaa, jonka päähenkilö oli positiivinen ja toiveikas ilman, että kirja esittää hänet typeränä tai naiivina. Emi on suuri syy sille, miksi kirjaa on niin miellyttävä lukea. Hän on fiksu ja iloinen, mutta myös päättäväinen ja ymmärtäväinen. Kunpa kaikki 18-vuotiaat olisivat samanlaisia. Itsekin olisin mielelläni ollut :D. Muutkin kirjan henkilöistä suorittivat oman roolinsa kiitettävästi. Erityismaininnan saa Emin paras ystävä Charlotte, jonka realistinen ote asioihin sai toisinaan aikaan voimakkaita samaistumisen tunteita. Etenkin siinä, että Charlotte hoitaa muiden suhdesotkuja jämäkästi, mutta jättää omansa huomioimatta. Välttelytekniikka, paras tekniikka. On toki puhuttava myös Avasta. Ava on erittäin tervetullut henkilö, sillä hän tuo kirjalle vähän särmää ja synkempiä sävyjä. Avan elämässä kaikki ei ole mennyt kuin sadussa ja hän onkin välillä hieman eksyksissä. Silti hän ei useinkaan lankea Tyhmä Tyttö -syndroomaan, vaan hänen päätöksiään ymmärtävää. Sekä Ava että Emi saavat omat kasvutarinansa ja lopussa ollaan juuri siinä pisteessä, jonne tulikin päätyä. Kirjan romanssi on myös hienosti kerrottu. Siihen ei rynnitä suoraa päätä, vaan sitä kehitellään rauhassa ja siihen pääsee ihanalla tavalla sisään. Se on koko ajan taustalla mukana, mutta antaa tilaa myös juonen muille elementeille.

Jos etsit vakavaa ja realistisen tuntuista kirjaa, tämä ei ehkä ole paras valinta. Vaikeuksista ja synkemmistä kohdista huolimatta koko kirjaa ympäröi tunne siitä, että asiat kyllä kääntyvät parhain päin ja niin ne myös tekevät. Sen sijaan Everything Leads to You olisi aivan omiaan mkavasti sohvalla jäätelöannoksen kera luettavaksi, kun tahtoo vähäksi aikaa upottaa päänsä keijupölyyn ja vain nauttia olostaan.

5 / 5 (siirryin kuuden tähden järjestelmästä viiteen. Lisään lähiaikoina blogini sivupalkkiin tähtien merkitykset)

Nina LaCour: Everything Leads to You, 2014, Dutton Books, 312 sivua

Everything Leads to You kuittaa 2018 kirjahaasteesta yhdeksän kohtaa
1. Kirjassa muutetaan
11. Kirjassa käy hyvin
18. Kirja käsittelee elokuvan tekemistä
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

2017 haasteesta yhden kohdan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia


keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Kamalan kiusallista sarjakuvaa

Tämä on kirja, jota en itse valinnut luettavaksi ja jota en myöskään suosittelisi oikein kenellekään. Varoitus: kiusallisuutta ja kliseitä edessä...

https://2.bp.blogspot.com/
Lucie Durbiano: Aarre

Christine on nuori matematiikan opiskelija, jonka isä on arvostettu historian tutkija. Eräänä päivänä Christine tapaa komean Jeanin ja romanssi kukoistaa. Jeanilla ei kuitenkaan ole niin vilpitön kuin miltä vaikuttaa ja kaikki taitaakin liittyä Christinen isän aarrekarttaan.

Yllä oleva juonikuvaus on erittäin suurpiirteinen tiivistys tämän kirjan juonesta. Ensinnäkin tässä vähän yli sadan sivun opuksessa on Christinen, Jeanin ja Christinen isän lisäksi vielä kaksi tärkeää henkilöä eli yhteensä viisi päähenkilöä sekä muutama sivuhenkilö, jotka ilmeisesti tulisi muistaa. Kaikilla näillä henkilöillä on juonikaarta ja henkilökehitystä ja voin rehellisesti sanoa vihanneeni heistä joka ikistä. Erottelen kohta, mikä sai ärsytyksen minussa aikaan. Kaikkien näiden henkilöiden lisäksi kirjassa on valtava määrä tapahtumia. Juoni ei oikeastaan ole hankala seurata, se vaan on kiireinen ja erittäin idioottimaisen typerä.

Ennen kuin raivoan juonesta, on henkilöiden aika. Aarteessa on kaksi naishenkilöä Christine ja Jeanin salainen kihlattu Simone. Molemmat ovat rasittavia ja seksistisellä tavalla kuvattuja. Christine on naiivi tyttönen, joka tarkoittamattaan kiusoittelee isänsä avustajaa Micheliä ja kulkee elämäänsä pää pilvissä. Hän on olevinaan älykäs, mutta vaikuttaa lähinnä teinityttöseltä, joka ihastuu ensimmäiseen näkemäänsä komeaan mieheen. Simone taas on kuin suoraan "Ilkeä Narttu" -käsikirjoituksesta. Hän ei välitä muiden tunteista päämääräänsä havitellessaan ja viettelee miehiä avukseen. Simone, suostuttelee kihlattunsa Jeanin esittämään olevansa rakastunut Christineen, jotta he voisivat saada Christinen isältä aarrekartan palasen. Simone myös tahtoo kostaa Jeanille ja en jaksa selittää enempää, se on juuri niin typerää ja rasittavaa kuin miltä kuulostaa. Aika siirtyä miehiin. Jeanista on vähän vaikea sanoa mitään, sillä hän on sitä mitä juoni sillä hetkellä tarvitsee. Joko hän viettelee Christinen tai tuntee omantunnon tuskia keskustellessaan juonesta Simonen kanssa tai hän tahtoo kostaa Simonelle tai rakastaakin tätä palavasti. Seuraavaksi on vuorossa Christinen isän avustaja Michel. Kirja yrittää esittää hänet hassuna ja sympaattisena hahmona, jonka rakkauden kohde (Christine) ei huomaa häntä. Oikeasti Michel on rasittava ja limainen fuckboy, joka tekee mitä vain saadakseen seksiä.

Juoneen siis kuuluu kaikki jo kerrottu juonittelu ja ihmissuhdedraama, mutta myös aarteen etsintää. Se ei tietenkään ole myöskään yksinkertaista, vaan siihen kuuluu ensin myös kartan eri osien löytäminen. Se on kuitenkin aivan yhdentekevää, sillä tapahtumat vaihtuvat niin nopeasti, ettei niistä ehdi välittää tai kiinnostua. Kaksi kirjan hahmoista myös kuolee, mutta se herättää yhtä vähän tunteita. Parhaiten voisin kuvailla kirjan juonta niin, että kuvittele kaikki mahdolliset kliseet joita tällaiseen tarinaan voi tunkea. Onnittelut, olet arvannut kirjan juonenkäänteet lukematta sitä laisinkaan. En voi kyllä suositella tätä kirjaa mistään muusta syystä kuin siksi, että joskus on hyvä pyöritellä silmiään ja ärsyyntyä kirjalle. Mukana myös erittäin kiusallinen piirretty seksikohtaus, jossa Christine ajattelee nyt antavansa neitsyytensä elämänsä miehelle ja Jean tahtoo vain edistää suunnitelmiaan. Se kertonee kaiken olennaisen tämän kirjan hirveydestä. Kirjan takakannessa Aarretta viitataan Tinttiin ja vastaaviin seikkailutarinoihin, joten sen kirjoittaneet eivät todennäköisesti ole koskaan lukeneet Tinttiä.

Kaikein kaikkiaan voisin tiivistää Aarteen näin: "Helvetillinen tuotantokausi Salattuja elämiä, jonka näyttelijät ovat niin huonoja että repliikit ovat epäaitoja jopa kirjan sivuilla."

1/6 haaskattua tuntia elämästäni

Lucie Durbiano: Aarre, Trésor, 2008, suomentanut Saara Pääkkönen 2011, WSOY, 106 sivua

Iloksenne olen lisännyt postauksen loppuun kirjasta otettuja kuvia, jotka tiivistävät tuntemukseni tätä kiusallisuuskoettelemusta kohtaan.

Aarre kuittasi viisi kohtaa vuoden 2018 kirjahaasteesta:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
12. Sarjakuvaromaani
16. Kirjassa luetaan kirjaa
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana