sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kiusallinen kirsikka

Cathy Cassidy: Kirsikkasydän
http://1.bp.blogspot.com/

Cherry on koulukiusattu ja yksinäinen tyttö, jolla on paha tapa valehdella elämästään tehdäkseen siitä kiinnostavampaa. Aiemmin hän on asunut isänsä kanssa kahden, mutta nyt he muuttavat isän uuden naisystävän ja tämän neljän tyttären luokse toiselle puolelle maata. Cherry toivoo elämänsä muuttuvan parempaan suuntaan ja siltä se aluksi vaikuttaakin. Kolme neljästä uudesta sisaruksesta ovat mukavia ja toivottavat Cherryn ja hänen isänsä tervetulleiksi. Vanhin tytöistä, Honey, ei kuitenkaan ole yhtä iloinen ja näyttää sen avoimesti. Asiaa ei auta, että Cherry kokee vetovoimaa Honeyn poikaystävää kohtaan.

Kirsikkasydän on tarkoitettu hieman nuoremmalle lukijakunnalle, mutta oli se omalla tavallaan ihan kiinnostava lukukokemus. Ainakin sen kanssa sai taas tutustua siihen, millaista kirjallisuutta teini-ikäisille julkaistaan. Ja jos Kirsikkasydän on se normi, saan taas uuden syyn olla huolissani siitä, millaisia ajatuksia yritämme syöttää nuorten aivoihin. Odotin jälleen kerran vähän turhan kauan tämän postauksen tekemisen kanssa, joten muistikuvani alkavat heiketä, mutta yritän koota mahdollisimman kattavan listan kirjan ärsyttävistä kliseistä ja muista rasittavista piirteistä:

-Cherry ei ole kuin muut tytöt
-Suomentaja käyttää sanaa cool
-Honey on kliseinen blondi, nätti koulun Queen Bee, jolla on jotain päähenkilöä vastaan
-Kirja esittää väärin tekevän pojan ihanana ja tavoittelemisen arvoisena, vaikka se melkeenpä pettää tyttöystäväänsä
-Kirjailija kuvaa kaikkien henkilöiden vaatteet aivan liian tarkasti, (kaikilla on pillifarkut)
-Pakotettuja avautumisia vaikeasta menneisyydestä, joista puuttuu oikea tunnelataus
-Isällä ei ole mitään tunteellista tilannetajua
-Honeyn ja siskojen isä on perus Huono Isä, jolla ei ole aikaa ajatella lapsiaan
-Pojalla on luonnollisesti Kusipäinen Isä, joka valaistuu kusipäisyydestään
-Tyttö ja poika joutuvat viettämään yön kylmässä luolassa pitäen toisensa lämpiminä halailemalla
-KOLMIODRAAMA

Että sellainen kirja. Ainakin se eteni nopeasti ja oli pian ohi. Oli Kirsikkasydämessä muutama ihan hyväkin puoli. Yksi siskoista, Skye, oli suloinen ja hänen jutuistaan tuli aina hyvälle mielelle. Lukiessa tuli myös herkkunälkä, koska koko ajan kuvailtiin kaikkia ihania suklaajuttuja, joita henkilöt tekivät. Lukiessani huomasin myös sellaisen jännittävän piirteen, että sain jatkuvasti muistutella itseäni siitä, että päähenkilöt ovat ehkä 15-vuotiaita. Meinasin lukea kirjaa kuin he olisivat olleet täysi-ikäisiä.

Olen niin kyllästynyt lukemaan kirjoja, joissa tyttö on olevinaan erilainen (parempi) kuin muut tytöt ja joka yhtäkkiä kohtaa Unelmapojan. Poika esitetään täydellisen poikaystävän perikuvana, mutta todellisuudessa jokainen itseään kunnioittava naisihminen näkee, että poika on enemmänkin varoittava esimerkki. Kirsikkasydämen Shay ei ollut aivan pahimmasta päästä ja osoitti jopa olevansa kykeneväinen herkkyyteen ja katumukseen, mutta silti teki mieli antaa sekä Cherrylle että Honeylle pitkä tikku ja sanoa, että tälläkään ette tuohon poikaan koske.

Sanottakoon vielä, että tässä Suklaamuruset-kirjasarjassa on vielä neljä osaa lisää, joissa kaikissa päähenkilöksi pääsee joku toinen sisarus. Ei ehkä ole vaikea arvata, että taidanpa jättää väliin.

2 / 6 Keijupölyllä koristeltua suklaajuhlaa

Cathy Cassidy: Kirsikkasydän, Cherry Crush, 2010, suomentanut Ulla Selkälä, 2012, WSOY, 243 sivua

Voin ilokseni kuitenkin sanoa, että Kirsikkasydän täytti monta kohtaa kesken olevista Helmetin kirjahaasteistani!

2016-haasteesta selvitettiin hieman sääntöjä venyttämällä yksi kohta
1. Ruuasta kertova kirja

2017- haasteesta se kuittasi viisi kohtaa
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
23. Käännöskirja
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

perjantai 13. tammikuuta 2017

Vuosikatsaus 2016

Tiedän, että on jo 13. päivä, mutta annettakoon se minulle näin uuden vuoden kunniaksi anteeksi.

Vuosi 2016 oli yhteiskunnallisesti masentava vuosi, mutta henkilökohtaisella tasolla vuosi oli minulle erittäin suotuisa. Opiskelupaikka, työpaikka ja koira olkoon ensimmäiset mieleen tulleet esimerkit. Kirjojen lukemisen kannalta 2016 ei ollut yhtä suotuisa. Välillä oli järkyttävä kiire ja välillä taas muut hyödyttämämmät aktiviteet veivät huomioni.

Vuoden kirjasaldoksi tuli lopulta vain 12 kirjaa, mikä on 26 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna. Vähän kyllä nyt hävettää varsinkin, kun luin viime vuosikatsauksesta 50 kirjan tavoitteen vuodelle 2016. Siihen voi sanoa vain että HAHAHAHAHAHAAAAAA.

Nyt alkaa kuitenkin vuosi 2017 ja yritän parantaa tapojani edes vähän. Tällä hetkellä kesken on neljä kirjaa, joten ne jos lukisin loppuun, olisin jo kolmasosan suorittanut! Muutamia kirjahaasteita on myös kesken eikä niitäkään ole unohdettu. En kuitenkaan ota paineita. Katsotaan sitten ensi vuonna, mihin päädyttiin!

Toivotan kaikille toiveikasta vuotta 2017!

http://www.theauthorincubator.com/

perjantai 6. tammikuuta 2017

Kyllä, olen aikuinen

Lupasin lukea jotain muuta kuin vanhaa lastenkirjallisuutta. Tässä siis vaihteeksi uutta!

https://www.prisma.fi/
Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä

En tahdo kertoa kirjan sisällöstä liikaa, mutta perusidea selvinnee jo nimestä. Sarjan uusimmassa osassa Tatu ja Patu kanavoivat sisäiset Sherlock Holmesinsa ja Hercule Poirotissa ryhtyessään selvittämään, miksi erään kerrostalon asukkaiden tavaroista alkaa hävitä osia.

Rakastan Tatun ja Patun omituisia seikkailuja. Kirjat on kirjoitettu älykkäästi ja ne hyödyntävät suomen kielen erikoisuuksia hauskoilla tavoilla. Kirjat ovat viihdyttäviä lapsille, mutta tarjoavat ahaa-elämyksiä myös varttuneemmille lukijoille. Tapaus Puolittaja ei ole poikkeus ja se käsittelee kaiken lisäksi minulle tärkeää viihteen aihetta, etsivätarinoita. Kirja on viljelty täyteen viittauksia kuuluisiin fiktiivisiin etsiviin ja dekkarikirjailijoihin. Olen varma, etten minäkään todellakaan huomannut kaikkia.

Loppuratkaisu oli ehkä vähän sanomaansa alleviivaava, mutta se on tärkeä sanoma. Se oli ainoa kohta, missä koin tietyn lapsellisuuden paistavan kirjasta. Pidin kuitenkin loppuratkaisusta eikä se ollut huono päätös. Ja ehkä lastenkirjalle voi pienen lapsellisuuden antaa anteeksikin. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että äitini toivoi Tapaus Puolittajaa joululahjaksi eikä perheestä löydy lapsia. Ihan keskenämme vaan nautimme siitä ja muista Tatu ja Patu -kirjoista.

6 / 6 lähestyvää uhkaavaa rahinaa

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, 2016, Otava, 31 sivua

Tämä kirja kuittasi vuoden 2016 haasteesta kaksi kohtaa. Se on myös vuoden 2016 viimeinen lukemani kirja.

29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja


torstai 5. tammikuuta 2017

Miksi en koskaan hanki lapsia

Lupaan, että jonain päivänä luen vielä jotain muutakin kuin vanhoja lastenkirjoja. Tänään ei kuitenkaan ole se päivä.

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

http://1.bp.blogspot.com/
Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät kesää taistellen Ruusujen sodassa ystäviensä/vihollistensa punaisten kanssa. Eräänä yönä jälleen yhden hurjan taistelun jälkeen, he sattuvat kidnappauksen todistajiksi. Koska seikkailunhalu motivoi, he päätyvät seuraamaan sieppaajia, joiden tukikohtaan saarelle hekin jäävät jumiin. Kalle, Anders ja Eva-Lotta yrittävät pelastaa siepatun siepatun professorin ja tämän pojan sekä keksiä keinon päästä pois saarelta ilman, että ryöstäjät sitä huomaavat.

Ei sitä ole kyllä kieltäminen. Astrid Lindgren on loistava kirjailija. Vaikka osa kirjan juonikohdista ärsytti minua, itse kirjoituksesta ei ole mitään valittamista. Kuvailu ja juonen eteneminen ovat hyvässä tasapainossa eikä kirja kärsi tylsyydestä. Kaikki henkilöt ovat selkeästi persoonia ja hyvinkin aidon tuntuisia. Maisemat myös tuntuvat aidoilta ja lukija voi kokea olevansa itse paikalla.

Dialogi on kuitenkin ehkä kirjan suurin vahvuus. Se on yksinkertaisen lennokasta ja toisinaan erittäin hauskaa. Se ei myöskään tunnu vanhentuneelta. Henkilöillä on omat tyylinsä puhua ja useita kohtia voi lukea parillakin eri tavalla. Dialogi tuo myös aina esille kirjan raivostuttavimman kohdan eli Rasmuksen. Rasmus on siepatun professorin nuori kakara, jonka avulla sieppaajat kiristävät tietoa. Rasmus on ärsyttävimpiä kirjahahmoja pitkiin aikoihin. Hän valittaa koko ajan eikä osaa pitää suutaan kiinni. Hänelle ei voi kertoa yhtään mitään, sillä sieppaajat tietävät sen muuten vartissa. Itse Rasmus ei tietenkään koskaan tajua tekevänsä mitään väärää. Ja kyllä, tiedän että Rasmus on pieni lapsi ja lapset ovat vähän sellaisia, mutta se ei vähennä hahmon ärsyttävyyttä tippaakaan. Enemmänkin vain lisää sitä. Jatkuvasti saa repiä hiuksiaan, kun Rasmus tekee taas jotain ärsyttävää ja tekee kaiken hirveän hankalaksi.

Ryöstetty Rasmus ei ollut suosikki Astrid Lindgrenin teoksista, mutta ei se huonokaan ollut. Siinä oli vihdyttäviä hetkiä ja sen lukeminen ei ollut pitkällinen prosessi. Tyhmiä ratkaisuja sen henkilöt tosin tekivät urakalla eikä kovin vahvasti ajanut asiaa sen puolesta, että tuntisin jotain sympatiaa Rasmusta kohtaan.

3 / 6 mustikka-ateriaa

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä, Kalle Blomkvist och Rasmus, 1953, suomentanut Laila Järvinen 1954, WSOY, 160 sivua

Kirja kuittasi vuosen 2016 kirjahaasteesta yhden kohdan

32. Kirjassa on myrsky

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Satumaisen helppoa

Sarjassamme "ei ihan eilen kirjoitettuja lastenkirjoja" siirrymme klassikon pariin. Tämä on ihan suomalaista satuperinnettä ja julkaistu jo vuonna 1919. Vuonna 2004 se valittiin kaikkien aikojen suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

https://kirja.elisa.fi/
Mestaritonttu riitaantuu Satumaan kuninkaan kanssa ja päättää suutuksissaan jättää tehtävänsä ja lähteä maailmalle. Hän kohtaa matkallaan noidan nimeltä Sammaleinen ja muuttaa tämän saareen asumaan. Siellä Mestaritontulle paljastuu kuitenkin, että erään kiven sisään on vangittu Auringonlaskunmaan prinsessa. Tästä paljastuksesta käynnistyy tapahtumaketju, joka johdattaa Mestaritontun ennenäkemätömiin seikkailuihin aina Kyöpelinvuorelle saakka.

Tässä on kirja, joka on niin selkeästi satukirja, että se on jo melkein huvittavaa. Mestaritontulla on aina apu kaikkeen ja satumaisella tuurilla kaikki kääntyy aina hänen kannaltaan edulliseen valoon. Jos noidilla on ilkeä suunnitelma hänen päänsä menoksi, hän sattuu juuri silloin kävelemään ikkunan ohi ja kuulemaan kaiken. Tai jos on tarve lentää vihaisen lohikäärmeen ohitse, se sattuu juuri silloin katsomaan muualle. Välillä se käy jopa hieman ärsyttäväksi, sillä Mestaritonttu ei tunnu missään vaiheessa joutuvan minkäänlaisiin oikeanlaisiin ongelmiin. Jännite meinaa kadota, kun päähenkilön puolesta ei varsinaisesti tarvitse pelätä.

Toinen sadun elementti on se, että kirjassa on paljon tapahtumia. On kaksi eri pelastettavaa prinsessaa, matka Kyöpelinvuorelle, taikarasian metsästys ja vaikka mitä muuta. Kirja on kuitenkin tarpeeksi taitavasti kirjoitettu eivätkä tapahtumat silti tunnu liian hutaistuilta. Mestaritontun seikkailut on muutenkin sujuvakielinen ja vauhdikas lukukokemus ja ihan vain historiallisuutensa takia kiinnostavaa luettavaa.

Pieni valitus on vielä saatava tehdä. Miksi aina prinssi näkee kerran kauniin prinsessan ja sitten se on niin ikirakkautta että?

4 / 6 lamppuhelmeä

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut, 1919, WSOY, 143 sivua

lauantai 31. joulukuuta 2016

Ihme kissakirja

Sanon näin heti alkuun, että tämä on yksi omituisimmista lastenkirjoista, joita olen lukenut vähään aikaan. Enkä tarkoita hyvällä tavalla outoa, kuten Tatu ja Patu -kirjat esimerkiksi. Enemmänkin sarjassamme "kenen mielestä tämä kirja oli hyvä idea?"

Tuulikki Soini: Armonlaakson kissasota 

Tämä lastenkirja sijoittuu fiktiiviseen versioon Armonlaaksosta tai Naantalista niin kuin se yleisemmin tunnetaan. Armonlaaksossa on kaikki hyvin, se on lintukoto ja kaikki tuntevat toisensa. Vuoden isoin tapahtuma on kaupungin kevätsiivous. Tämä ihastuttavan idylli elämä meinaa mennä uusiksi, kun jotkut rikkaat tahot päättävät rakentaa Armonlaaksoon kylpylän toisille rikkaille ihmisille. Armonlaaksolaiset eivät tiedä mitä tehdä, joten luonnollisesti he eivät tee yhtään mitään. Jatkavat vain elämäänsä.

Kirjan varsinaiset päähenkilöt ovat lapsia muutamasta lähekkäin asuvasta perheestä. Näistä lapsista etenkin pojat joutuvat usein ongelmiin ja keksivät toinen toistaan typerämpiä ideoita. Kuten kirjan nimestä ja myös sen takakansitekstistä käy ilmi, kissoilla on tarinan kanssa jotain tekemistä. Takakansiteksti paljastaa, että lapset varastavat erään kissamummon kissat ja ne pääsevät sitten karkuun. Tätä tapahtumaa saa kuitenkin odottaa. Ja odottaa. Varsinaiseen tarinaan päästään siinä vaiheessa, kun kirjaa on jäljellä alle 20 sivua. Koko muu aika käytetään siihen, että kerrotaan kylän tavallisesta elämästä.

Sen vain tahdon sanoa, että Jeesus Kristus KUKAAN ei lue tätä lapsilleen tai pienille sisaruksilleen tai vaikka äidilleen iltasaduksi. Se on epäjohdonmukaisesti rakennettu ja vain todella tylsä. Ei kaikkein tylsin koskaan lukemani, se kunnia kuuluu kirjalle Anni ja yllätystäti, mutta ei Armonlaakson kissasotaa voi kyllä jännäksikään kutsua.

11/2 / 6 ällöttävää flunssanhoitokeinoa

Tuulikki Soini: Armonlaakson kissasota, 1975, Gummerus, 89 sivua

Vaivojeni palkaksi Armonlaakson kissasota kuittaa nyt puolihuijaamalla kolme kohtaa.

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. (No tätä varten ei tarvinnut edes huijata)
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. (Naantali on tärkeä isoäidilleni)
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja. (Sijoittuu Suomeen ja siellä on miehiä, close enough)

tiistai 15. marraskuuta 2016

Käytävien syövereihin

http://2.bp.blogspot.com/
Sain vihdoin luettua tämän sympaattisen trilogian kolmannen osan. Ei yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta parempi kuin toinen. Noin niin kuin tiivistettynä.

Kolmannen osan päähenkilönä sählää nuori nainen nimeltä Charmain, joka muuttaa valvomaan velhosukulaisensa taloa tämän ollessa keijujen hoidettavana. Hänen yllätyksekseen paikalle tupsahtaa myös velhon oppipojaksi tahtova Peter, jonka kanssa yhteiselo ei meinaa aivan kivuttomasti sujua. Löytyy talosta toki myös erikoinen koira ja joukko taloa hoitavia menninkäisiä, jolla vaikuttaisi olevan jotain salattavaa. Samalla, kun Charmainin on opeteltava elämään erikoisessa talossa, saa hän myös työpaikan kuninkaallisesta kirjastosta. Melkein huomaamattaan hän ajautuu mukaan myös kuninkaan ongelmiin ja pian on kiire selvittää outojen tapahtumien yhteys.

Rönsyilevä talo oli mielenkiintoinen lukuelämys. Kirjassa oli aivan ihanan kekseliäitä hetkiä ja käänteitä sekä hyvin absurdeja aivoituksia. Se oli mielestäni sopiva päätös trilogialle siinä mielessä, että se ei herättänyt pakottavaa poltetta neljättä osaa varten, muttei myöskään yrittänyt solmia kaikkia lankoja siistiksi yhtenäiseksi paketiksi. Vaikka välillä sarjan käänteet ovat olleet vähän ennalta-arvattavia, tilaa omalle ajattelulle on lopunkin jälkeen vielä jätetty. Rönsyilevä talo oli itsessäänkin toimiva ja looginen kirja. Pidin sen tunnelmasta, vaikka sekä Charmain että Peter olivat aika ärsyttäviä henkilöitä. Kirjasta puuttui myös tietynlainen imu. Minulle ei tullut sellaista tunnetta, että on pakko kääntää sivua ja jatkaa lukemista. Varsinaiset tapahtumat lähtivät käyntiin vasta aika kirjan lopussa.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että luin tämän trilogian. Liikkuva linna oli ehdottomasti paras, mutta muutkin osat olivat kelvollisia. Kenties luen joku päivä lisääkin kirjailijan tuotoksia.

4/6 koputettavaa aamiaista

Dianne Wynne Jones: Rönsyilevä talo, House of Many Ways, 2008, suomentanut Anna-Maija Viitanen, WSOY, 270 sivua

Rönsyilevä talo kuittasi Helmetin 2016-kirjahaasteesta yhden kohdan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

ja vuoden 2015 haasteesta yhden kohdan sarjan muiden osien kanssa

26. Kirjatrilogia