maanantai 8. tammikuuta 2018

Paluumatka Dresdeniin

Tämän jälkeen enää yksi viime vuoden kirja postaamatta! Tänään vuorossa on kirja, jonka olen arvioinut blogissani jo kerran muutama vuosi sitten ainoastaan eri kielellä. Silloin Teurastamo 5 oli osa Klassikko kuussa -haastetta. Tällä kertaa se kuului yliopiston englannin kurssin ohjelmaan ja tahdoin muutenkin lukea sen alkukielellä.

https://images-na.ssl-images-amazon.com/
Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five

Billy Pilgrim on irronnut ajan lineaarisuudesta. Hän kulkee oman elämänsä tapahtumia sattumanvaraisessa järjestyksessä aina kuolemastaan lapsuuteen ja aikaan sotavankina. Billy tietää elämänsä käännekohdat ennalta ja ehtiipä hän tavata myös avaruusolentoja. Ja en osaa kirjoittaa tästä kirjasta järkevää juonitiivistelmää. Kaikki kirjan lukeneet varmasti ymmärtävät, mistä puhun.

Teurastamo 5 oli Klassikko kuussa -haasteesta ehdottomasti yksi suosikkejani ja odotin innolla, miltä tuntuisi lukea se kolme vuotta myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa minulla oli myös englanninkielinen teos käsissässi, sillä ostin sen Berliinistä viime keväänä. Kielen puolesta voin kyllä sanoa, että ei ole kovin monimutkaista englantia. Mikä on erittäin hyvä, sillä kirja itsessään on aika monimutkainen ja rönsyilevä sivistysanakieli tekisi siitä lähinnä teennäisen. Muutenkin Slaughterhouse Five on jännällä tavalla jalat maassa pysyvä kirja kaikessa muussa paitsi tapahtumissa. Asiat kuvataan realistisen yksinkertaisesti eikä kirja keskity suurentelemaan tai dramatisoimaan mitään. Se luottaa siihen, että tapahtumat itsessään ovat niin absurdeja, karmeita, seesteisiä, ahdistavia, filosofisia, että ne kyllä kantavat. Ja niin ne tekevät.

Billy Pilgrim on hyvin erikoinen päähenkilö. Hän ei koko kirjassa oikeastaan tee mitään päätöksiä tai ole aktiivinen tekijä omassa elämässään. Asiat vain tapahtuvat Billylle ja hän menee niiden mukaan. Billy ajelehtii ajan ja tapahtumien kiertävässä virrassa eikä tee elettäkään vaikuttaakseen mihinkään. Kirjan kontekstissa siinä on toki järkeä, sillä sen filosofian mukaan kaikki maailman asiat ovat jo tapahtuneet ja tapahtuvat tälläkin hetkellä. Eilinen, tämä päivä ja huominen ovat jo kaikki olemassa ja niiden tapahtumat tulevat aina tapahtumaan samalla tavalla. Tämän Billy oppii Trafalmadorelta kotoisin olevilta avaruusolennoilta, jotka elävät kaikki aika epälineaarisesti. Billy Pilgrim on siitäkin erikoinen, että häneen ei varsinaisesti muodosta vahvaa tunnesidettä, sillä hän tekee oikeastaan hyvin vähän. Billyä toki kirjan päähenkilönä kannustaa ja kenties välillä vähän sääliikin, mutta lähinnä Billy on vain hahmo, jonka kautta tapahtumia viedään eteenpäin. Toisaalta kirjan toiseksi päähenkilöksi voisi nimetä kirjan kirjoittajan Kurt Vonnegutin ja hänen kertojaäänensä. Kertoja on kaikkitietävä ja hyvin selkeästi Vonnegut itse. Kertoja myös toisinaan kertoo lukijalle, että tuo äskeinen henkilö oli kirjailija itse. Näitä kohtia on muutama, kun kerrotaan Dresdenin sotavangeista. Muutenkin kertoja on se, jonka kanssa kirjan matkaa todellisuudessa tehdään.

Kuulin mielenkiintoisen teorian siitä, että kirja voisi osittain myös kertoa posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Billy kokee takaumia elämänsä traumaattisiin kokemuksiin ja katoaa mielensä syövereihin pitkiksikin aikaa. On ehdotettu, että kirjan erikoiset piirteet ja aikamatkustus olisivat Billyn mielen tuotoksia, kun hän yrittää elää elämäänsä traumoistaan huolimatta. Teoria on mielestäni kiinnostava ja paikoittain PTSD on rivien välistä kenties luettavissakin. Koen silti, että se vie kirjalta olennaisen elementin pois, jos sen kaikki omalaatuisuus ja sci-fi -elementit lajitellaan tämän maailman ilmiöillä selitettäviksi. Slaughterhouse Fiven ehdoton vahvuus on siinä, että erikoisia asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta ne vain sulautuvat osaksi virtaa arkipäiväisten asioiden keskelle.

Itse pidän tästä kirjasta paljon. Sen omituisuus ja persoonallinen kerronta vetoavat minuun suuresti. Arvostan muutenkin kirjoja, joissa on mielenkiintoinen ja vahva kaikkitietävä kertoja. Tämä kirja ei välttämättä kuitenkaan ole ihan kaikille. Suosittelen toki lukemaan sen jo siksi, että toiseen sotaa tällä tavalla käsittelevään kirjaan en ole törmännyt. Kirja kuitenkin käsittelee sotaa ja nimen omaan sotavangin näkökulmasta eli siinä on rajuja kohtauksia ja ikäviä mielikuvia. Niillä ei missään nimessä herkutella tai niitä ei paisutella, mutta jo itsessään kohtaukset voivat olla epämiellyttäviä. Kirja suhtautuu kuolemaan ja kärsimykseen fraasilla "so it goes", joka symboloi sitä, että asioita tapahtuu ja ne voivat olla ikäviä, mutta niin se elämä vain menee. Kirjassa on myös muutamassa kohdassa seksuaalisesti värittynyttä sisältöä sekä alkeellinen piirros naisen rinnoista. Itseäni vahva sisältö ei häiritse, mutta tahdon että herkemmät lukijat ovat varautuneet, jos tähän kirjaan aikovat joskus tarttua.

Slaughterhouse Five on sekä omalaatuinen kommentti sodan kauheudesta että lohdullinen ajatus kuolemasta. Kirjan keskeinen filosofia on, että vaikka joku on tässä hetkessä kuollut, hän elää monissa muissa hetkissä. Koska aika ei ole lineaarinen, kaikki hyvät hetket elävät samaan aikaan surun kanssa.

51/2 / 6 raunioista varastettua teepannua

Kurt Vonnegut: Slaughterhouse Five or The Children's Crusade, 1969, Bantam Dell, 215 sivua

Slaughterhouse Five kuittaa vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan,
39. Ikääntymisestä kertova kirja

vuoden 2016 haasteesta yhden kohdan
35. Kirjassa ollaan avaruudessa

ja vuoden 2015 haasteesta kaksi kohtaa
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut tämä kuului syksyllä englannin kurssini lukemistoon, mutta se jäi puolitiehen, joten kuittaa nyt tämän kohdan.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Paluu lapsuuden nostalgiaan

https://image.bokus.com/
Luin tämän sarjan kirjoja suomeksi, kun olin lapsi. Päätin ruotsin kurssini puitteissa kokeilla, onnistuuko lukeminen myös niiden alkuperäiskielellä.

Martin Widmark: Diamantmysteriet

Lasse ja Maija ovat koulutovereita pienessä Vallilan kaupungissa, jotka perustavat oman etsivätoimiston. He ovat lukeneet kaikki löytämänsä kirjat aiheesta ja ovat aivan valmiita tarttumaan ensimmäiseen tapaukseensa. Yllättäen sellainen ilmestyykin, kun kultaseppä Muhammed Karaatin arvokkaat jalokivit katoavat yksi toisensa jälkeen. Poliisi ei osaa ratkaista rikosta, mutta Lasse-Maijan etsivätoimistolle se saattaa olla ensimmäinen ratkaistu tapaus.

Oli aikamoinen nostalgia palata Lasse-Maijan etsivätoimiston pariin näin monen vuoden jälkeen. Sain ilokseni huomata, että edelleen luettelisin tämän hyvien lastenkirjojen joukkoon. Siinä on erikoiset mieleenpainuvat henkilöt, hauskat kuvat ja tarpeeksi sekopäinen juoni olematta typerä. Vähän se saattaa realismia toivovilta lukijoilta vaatia nieleskelyä, mutta minua kirja viihdytti suuresti.

Olin tyytyväinen valintaani myös kielen kannalta. Myönnettäköön, että oma ruotsin taitoni saattaa olla hieman ruosteessa ja karmeaa, mutta tähän se ainakin riitti. Lauserakenne on yksinkertainen ja yleiset hyödylliset verbit ovat ahkerasti käytössä. Kirja on myös kuvitettu, mikä toki auttaa, jos ei jaksa sanakirjan kanssa leikkiä vaikeissa kohdissa. Diamantmysteriet oli kielen suhteen juuri sitä, mitä toivoin: onnistumisen kokemus ruotsinkielisen kirjan lukemisessa. Ei tule koskaan vähätellä sitä itsevarmuuden tunnetta, jonka saa, kun kykenee lukemaan kokonaisen kirjan itselleen haastavammalla kielellä. Oli se sitten lastenkirja tai jotain muuta. Voin ehdttomasti suositella muillekin samassa tilanteessa oleville. Tässä on hauska ja helppo aloitus!

Sanottakoob vielä, että Lasse-Maijan etsivätoimistoista on tehty myös muutama tv-filmatisointi, joita myös rakastin lapsena. Niitä en kurssin aikana ehtinyt katsoa uudelleen, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa palaan niihin nostalgia nimissä.

Martin Widmark: Diamantmysteriet, Bonnier Carlsen, 2002, 77 sivua

Diamantmysteriet kuittaa vuoden 2017 lukuhaasteesta kaksi kohtaa
21. Kuvitettu kirja
24. Kirjassa selvitetään rikos

torstai 4. tammikuuta 2018

Tutustuminen suomalaisiin pilapiirroksiin

Keskustelimme isoäitini ja äitini kanssa kahvipöydässä pilapiirroksista ja Kari Suomalainen nousi keskustelun aiheeksi. Tiesin toki, että sen niminen pilapiirtäjä Suomessa on ollut, mutta hänen työnsä eivät olleet minulle tuttuja. Sanoin "niistä saa ainakin hyvän kuvan 50-luvun politiikasta" isoäitini suositteli minua tutustumaan. Varasin siis kirjastosta kaksi kokoelmateosta.
https://kauppa.acv.fi/

Karin parhaat 1951-54 & Karin parhaat 1955-59 (koonnut Lippe Suomalainen)

Kirjat ovat juuri sitä, miltä näyttää. Kokoelmia pilapiirtäjä Kari Suomalaisen tuotoksista hänen vaimonsa kokoamana. Aiheet vaihtelevat politiikasta arvokysymyksiin ja toisinaan tarjoavat pienen väläytyksen piirtäjän omaan elämään.

https://www.antikvaari.fi/
Lukiessani sain kyllä selkeästi huomata, miten vähän tiedän 50-luvun politiikasta. Ymmärsin toki isot linjat Kekkosesta ja Neuvostoliitosta, mutta puolueiden väliset kahnaukset ja mikälieneiden pääjohtajat olisivat yhtä hyvin voineet olla Kolumbiasta, niin paljon niistä tiesin. Arvokysymyksiä sen sijaan ymmärsin hyvinkin ja en voi sanoa olleeni ihan samaa mieltä. Kari Suomalainen ei ollut tunnettu kaikkein liberaaleimmista arvoistaan, vaan oli enemmänkin hyvin isänmaallinen konservatiivi. Vasemmistopuolueet eivät saa kirjoissa Suomalaiselta kovin hyvää arviota ja naisten asema on monta kertaa käsittelyssä. Täältä voi jokainen halutessaan hakea vähän sitä vanhaa kunnon 50-lukulaista seksismiä. Muutenkin koin, että monet Kari Suomalaisen mielipiteet voisi tiivistää "Ennen oli kunnollista". Toki ei tule unohtaa myöskään muutamia viehättäviä rasistisia kuvia, joita kokoelmista löytyy. Joku voisi kenties kokea tarpeelliseksi puolustaa Suomalaisen näkemyksiä sillä, että kyseessä ei ole nykyaika, mutta se ei poista silmienpyörityksiä, joita jouduin harrastamaan moneen kertaan.

Taidan sittenkin tehdä kirjojen naiskuvalle ihan oman kappaleen. Suomalaisen mielestä naisten tehtävä on kotona hoitamassa lapsia ja miehellä on auktoriteettiasema. Sen kyllä huomaa, kun katsoo kaikkia pilapiirroksia esimerkiksi naispapeista ja kodin ulkopuolella työskentelevistä naisista. Puhumattakaan politiikkaan mukaan lähteneistä naisista. Eniten raivoa minussa aiheuttivat Suomalaisen piirrokset, joissa hän ottaa kantaa omaan "naisvihaansa" selkeän ylimielisellä otteella. Kyllä aina toisinaan pisti vähän vihaksi.

En voi silti olla tunnustamatta Kari Suomalaisen vaikutusta sen aikaiseen politiikkaan. Aikana, jolloin itsesensuuri oli erittäin kova, Suomesta ei löytynyt kovinkaan montaa ihmistä, jotka uskalsivat ottaa voimakkaasti kantaa poliittisiin päätöksiin ja henkilöihin. Suomalainen teki sen myös omalla nimellään eikä pelännyt hyökätä tärkeitäkään henkilöitä kohti. Huomattavimpana tietenkin lukuisat pilapiirrokset Kekkosesta. Toisena ansiona kirjoilla olivat Suomalaisen piirrokset kissoistaan. Pidin myös itse piirrostyylistä. Se oli selkeää ja hauskaa (rasistisia karikatyyrejä lukuun ottamatta...)

Nyt olen sitten ilmeisesti saavuttanut jonkin uuden sivistyksen tason?

Karin parhaat 1951–54. Toimittanut Lippe Suomalainen. WSOY, 2000, 112 sivua
Karin parhaat 1955–59. Toimittanut Lippe Suomalainen. WSOY, 2001, 144 sivua

Karin parhaat kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta neljä kohtaa
8. Suomen historiasta kertova kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
35. Kirjan nimessä on erisnimi
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

ja vuoden 2016 haasteesta kaksi kohtaa
31. Olympialaisista kertova kirja
40. Eläkeläisen suosittelema kirja

Karin parhaat 2 kuittasi vuoden 2017 haasteesta kaksi kohtaa
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
41. Kirjan kannessa on eläin

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Vähän synkempää nuortenkirjallisuutta

https://www.penguin.co.uk/
Vielä on muutama viime vuoden kirja odottamassa postausvuoroaan.

Sally Green: Half Bad

Nathan elää päivästä toiseen vangittuna häkissä ja joutuu suorittamaan rankkoja tehtäviä. Hänen isänsä on yksi maailman pelätyimmistä pahoista velhoista ja siksi myös Nathanin epäillään olevan synnynnäisesti paha eikä siksi sovelias elämään hyvien velhojen kanssa. Nathanin on kuitenkin keksittävä keino paeta, sillä jos hän ei saa kolmea lahjaa 17-vuotissyntymäpäivänään, hän kuolee. Pako voi kuitenkin olla mahdoton tehtävä ja selviytyminen sen jälkeen vielä mahdottomampi. Ja miten kuvioon istuu tyttö, jota Nathan rakastaa?

Enpä ole hetkeen lukenut kirjaa, josta olisi näin vaikeaa väsätä synopsista. En edelleenkään ole täysin tyytyväinen, mutta nyt se on sentään kelvollinen. Vaikeaksi juonen selostamisen tekee, että kirjassa on sekä paljon tapahtumia että pitkiä välivaiheita. Ensimmäiset sata sivua ovat lähes yksin omaan muistoja ja selitystä. Nathanin sen hetkinen elämä toimii ainoastaan kehyskertomuksena. Kun asioita sitten alkaa tapahtua, niitä tapahtuu aika paljon ja nopeassa tahdissa. En myöskään tahtonut paljastaa liikaa oikein mistään, sillä lukija on yhtä vähän tietoinen mistään kuin Nathan ja asiat paljastuvat molemmille yhtä aikaa. Suurimmaksi osaksi pidin kirjan kirjoitustyylistä ja se tuki mielestäni tarinaa. Toisinaan samoja asioita tunnuttiin toistavan ja dialogi ei aina oikein vienyt juonta eteenpäin halutulla tavalla.

Half Bad oikeasti on juuri niin synkkä kuin miltä se kuulostaa. Nathanin elämä on hankalaa ja epäreilua ja siltä se lukiessa myös tuntuu. Kirjassa on aika vähän huumoria tai edes erityisen valoisia kohtia. Asiaa edistää myös se, että Nathan on hyvin vakavamielinen ja paikoittain vähän masentava päähenkilö. Se sopii kirjan tyyliin hyvin ja tuntuu uskottavalta, mutta ei kenties sovi ihan kaikille. Ärsyynnyin itsekin toisinaan Nathaniin ja hänen valintoihinsa, mutta toisaalta myös ymmärsin kuinka vaikeassa tilanteessa hän jatkuvasti on. Kirjassa on etenkin alussa aika voimakkaita kohtauksia ja lukija voi hyvin ymmärtää, miksi Nathan on vähän katkera ja synkkä. Ainoa asia, mikä minua todella ärsytti, oli Nathanin suhtautuminen Annaliseen. Annalise on erittäin arvostetun hyvien velhojen perheen tytär ja niin puhtoinen ja täydellinen, että huhhuh. Ymmärrän juonen pointin siinä, että Nathan löytää elämäänsä jotain kivaa kerrankin ja teinit ihastuvat ja niin edelleen. Epäuskottavaa oli se, että Nathan nyt täysin rakastuu Annaliseen tässä lyhyessä ajassa ja on valmis riskeeraamaan niin paljon tytön puolesta. En edes erityisemmin pitänyt Annalisesta hahmona. Hän oli jotenkin todella mitään sanomaton eikä kirja käyttänyt oikeastaan aikaa koko hahmon kehittämiseen. Siitäkin huolimatta, että Annalise on sekä tämän kirjan että trilogian muiden osien kannalta erittäin tärkeä.

Valon pilkahduksen kirjaan toi Gabriel, joka ilmestyy auttamaan Nathania. Gabriel oli suloinen ja hauska hahmo, josta ainakin itse pidin ensi metreiltä lähtien. Nathan ei ole niinkään ihastunut Gabrieliin, mutta kirjan edetessä he kehittävät ystävyyssuhteen, josta kenties joskus voisi kehittyä jotain enemmän. Ainakin sellaisen kuvan olen saanut. Kaiken kaikkiaan Half Bad oli kiinnostava lukukokemus. Se oli selvästi synkempi kuin suurin osa lukemistani nuorten fantasiakirjoista ja aloitti trilogian ihan riittävän vahvasti. Välillä kirja kärsi epätasapainosta vauhdin ja informaation välillä, mutta sen lukeminen ei silti tuntunut suossa kahlaamiselta. Half Badissa on myös paljon syvempiäkin teemoja. Suurin eettinen pohdinta on siitä, onko kukaan oikeasti hyvä tai paha. Myös perhe on isossa osassa, kun puhutaan Half Badin teemoista. Teemat olivat ehdottomasti kiinnostavia ja etenkin rivien väliin jäävä osuus onnistui erinomaisesti. Välillä teemat kuitenkin meinasivat unohtua tai vaihtoehtoisesti hyppäsivät vähän liian esille. Lyhyesti sanottuna parantamisen varaa jäi, mutta aion ehdottomasti lukea jatko-osan.

31/2 / 6 maagista kujaa

Sally Green: Half Bad, Penguin Books, 2014, 394 sivua

Half Bad kuittasi vuoden 2017 kirjahaasteesta yhden kohdan
31. Fantasiakirja

tiistai 2. tammikuuta 2018

Enemmän miehiä kuin hiiriä

https://images.gr-assets.com/
John Steinbeck: Of Mice and Men

Erään kurssin tiimoilta sain syksyllä luettua ensimmäisen Suuren Amerikkalaisen Teokseni. Olin toki kuullut kirjan nimen aiemmin ja tiesin sen olevan klassikko, mutta oikeastaan mitään muuta en siitä tiennytkään. On heti pakko myöntää, että olin hieman pettynyt.

George ja Lennie ovat vaeltavia työmiehiä, jotka matkaavat etsimässä töitä maatiloilta 1930-luvun laman aikaan. George haaveilee jonain päivänä omistavansa oman maatilan ja yrittää kerätä rahaa ostakseen pienen oman tilan. Hän pitää huolta ystävästään Lenniestä, joka on fyysisesti suuri ja voimakas, mutta henkisesti pienen lapsen tasolla. Asiat näyttävät kääntyvän parempaan päin, kun he saavat töitä ja ystävystyvät tilan muiden työläisten kanssa. Omistajan poika Curley kuitenkin ottaa Lennien silmätikukseen ja Curleyn vaimo sekoittaa soppaa minkä ehtii. Onnettomuus ei koskaan tule yksin ja lopulta Georgen on tehtävä vaikea päätös.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Siinä oli kiinnostavia kohtia ja loppuratkaisu oli vaikuttava, vaikka karsea olikin. Muuten Of Mice and Men ei herättänyt minussa suuria tunteita. Mitään ei oikeastaan tapahdu ennen kuin ihan lopussa, kaikki muu on selostusta ja olosuhteiden esittelyä. Arvostan sitä, että Steinbeck kuvaa realistisesti, millaista köyhän työläisen elämän tuohon aikaan oli. Kirjailija itse työskenteli nuorena maatiloilla. Koska kirjan päähenkilöt ovat kaikki sosiaaliselta asemaltaan pahnan pohjimmaisia ja kritisoivat kovalla kädellä maanomistajia, Of Mice and Men on joissain kirjastoissa kiellettyjen kirjojen listalla anti-kapitalistisen agendan takia. Mitään suurta yhteiskunnallista kritiikkia kirja ei mielestäni edes yritä esittää, joten nuo syytökset tuntuvat aika kaukaa haetuilta. Ehkä minun täytyisi olla amerikkalainen ymmärtääkseni? Sama kansalaisuusongelma voi tulla eteen siinä, että kirja ei kuvaa oman maani historiaa. Siihen ei ole samanlaista tunnesidettä eikä ymmärrystä. Se on vain asia, josta ehkä kuulin koulussa. Siksi mitään historianostalgiaa kirja ei ainakaan minussa saa aikaan. Se on lähinnä tylsä.

Henkilöistä minulla riittää juttua. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöistä ovat epämiellyttäviä tyyppejä. Jollain tasoilla heidän tarinansa toki kiinnostaa, ovathan he kirjan näkökulma, mutta lempihahmoa olisi kyllä vaikea nimetä. Silti hetki, kun suunnitelmat näyttivät hyvältä ja muutamat miehistä oikeasti suunnittelivat yhteistä tilaa, tunsin joitain lämpimiä tunteita ja ajatuksia heitä kohtaan. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että yleisesti ottaen kirjan henkilöt ovat aika rasittavia. Kaikki mainitsemisen arvoiset tärkeät henkilöt ovat myös miehiä. Koko kirjassa mainitaan kolme naista. Lennien täti, paikallisen bordellin pyörittäjä sekä Curleyn vaimo. Kaksi ensimmäistä vain mainitaan ja ainoalle oikeasti esiintyvälle naishenkilölle ei anneta muuta nimeä kuin Curleyn vaimo. Hänet näytetään aivan täysin miesten näkökulmasta eikä kirjalla ole paljoakaan empatiaa häntä kohtaan. Curleyn vaimo esitetään kevytkenkäisenä tyhjäpäänä, joka ansaitsee ikävän elämänsä.

Spoiler

Kaikkein voimakkaimmin tämä naisen rooli ainoastaan objektina tulee esiin siinä kohtaa, kun Lennie on vahingossa tappanut Curleyn vaimon. Muut miehet löytävät hänet ja ajattelevat hänen nyt olevan kuolleena kaunis siinä heinäladossa maatessaan. Se pieni yksityiskohta, että hän tosiaan on kuollut, ei itsessään ole kirjassa kauhun tai empatian arvoinen. Sen sijaan keskitytään siihen, mitä tapahtuma nyt merkitsee Lennielle. Itse kirjaa lukiessani minun kävi sääliksi Curleyn vaimoa ja ehkä loin mielessäni hänelle enemmän monimuotoisuutta kuin mitä kirjailija oikeasti kirjoitti.

Kun kerta spoiler-ruudussa ollaan, sanon pikaisen sanan kirjan eläimistä. En sitten yhtään arvostanut koiranpennun kuolemaa ja ajatus hiiren raadoista Lennien taskussa oli hieman ällöttävä.

Spoiler on päättynyt

On toki myös mainittava sananen kirjan kielestä. Itsessään se on aika simppeliä ja helposti ymmärrettävää, mutta henkilöiden repliikit ovat sen aikaista puhekieltä ja toisinaan sain pysähtyä pidemmäksikin toviksi tulkitsemaan, mitä ihmettä joku nyt sanoi. Kirja on julkaistu 30-luvulla ja siinä on tummaihoinen henkilö, joten lukijan tulee myös olla varautunut rasistiseen kielenkäyttöön. Of Mice and Men ei erotu aikansa kirjoista mitenkään rasistisempana tai halventavampana kuin muutkaan, mutta nykylukijan korvaan kyllä särähtelee paikoittain aika ikävästi. Sen verran on kyllä sanottava, että kirjan tummaihoinen mies Crooks oli kiinnostava hahmo eikä todellakaan persoonana ikävimmästä päästä.

Of Mice and Menistä ei toki voi puhua omistamatta edes paria sanaa sen loppuratkaisulle. Ilman sitä koko kirja olisi vain pienoisromaani sen ajan työläismiehistä ja todennäköisesti jäänyt vähemmän tunnetuksi. En tahdo paljastaa kirjan pointtia teille, jotka ette sitä vielä tiedä, mutta se on kirjan ehdottomasti paras kohta. Koko kohtauksen yllä on samanaikaisesti melankolinen ja kauhea tunnelma. Kun kirjan sen jälkeen sulkee, ei voi olla ajattelematta sen eettistä dilemmaa. Oliko ratkaisu oikea? Ketä koko tarinassa ylipäätään voi syyttää? Hyvää keskustelua siitä ainakin saa aikaan. Kirjan etu on myös se, että siinä on vain hieman yli sata sivua. Loppuratkaisu ei hautaudu satojen sivujen selostusten alle.

3 / 6 koiranpentua ladossa

John Steinbeck: Of Mice and Men, 1937, Penguin Books, 128 sivua

Of Mice and Men kuittaa vuoden 2016 kirjahaasteesta kaksi kohtaa.
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

ja vuoden 2017 haasteesta kaksi kohtaa
20.Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Kiinnostava johdatus sukupuolentutkimukseen

Kävin kesällä sukupuolentutkimuksen johdantokurssin ja tutustuin sen puitteissa tähän teokseen.
http://vastapaino.fi/

Käsikirja sukupuoleen on kokoelma eri ihmisten kirjoittamia artikkeleita ja ne kattavat laajan kirjon aiheita aina naisliikkeen historiasta kriittiseen miestutkimukseen ja sukupuolen rooliin teknologiassa. Teos on nimen omaan kehitetty sillä idealla, että sukupuolentutkimuksen opiskelijoille tai muuten siitä kiinnostuneille olisi saatavilla kirja, jossa on monipuolinen sisältö ja ymmärrettävä teksti. Käsikirja sukupuoleen ottaa siis asiakseen selittää käyttämänsä termit ja valitsee sanamuotoja, joita tieteelliseen tekstiin vähän perehtymätönkin lukija ymmärtää. Tämä on myös ainut vastaava lähivuosina tehty suomalainen kirja. Suurin osa sukupuolentutkimuksessa käytettävästä materiaalista tulee ulkomailta, jolloin Suomen tilanne jää helposti taka-alalle. Yleisempää tutkimusta tehdään ulkomailla toki hyvinkin edistyneesti ja opetukseen sopivasti, mutta kaikissa maissa on kuitenkin oma historiansa ja omaa kulttuuriperintöään, mikä vaikuttaa myös feminismikeskusteluun ja yleiseen ilmapiiriin.

Mielestäni oli toimiva idea pyytää mukaan monta eri kirjoittajaa. Pikainen googlaus kertoi minulle, että yhteensä kirjoittajia oli 29.  Se toi artikkeleille erilaisia näkökulmia sekä tietenkin useita kirjoitus- ja asiankäsittelytyylejä. Sillä oli myös se etu, että jos joku artikkeli oli tylsä tai hankala, se ei häirinnyt kokonaiselämystä. Käsikirja sukupuoleen ei yritä olla vain yleismaailmallinen kuvaus sukupuolentutkimukseen, vaan kaikilla artikkeleilla on oma selkeä aiherajauksensa. Ensimmäinen artikkeli "Sukupuolen käsityksiä ja käsitteitä" johdattaa lukijan aiheen piiriin sujuvasti ja ymmärrettävästi. Siinä käydään läpi kirjan keskeisiä teemoja ja termejä. Sen jälkeen artikkelit erottuvat selkeästi omiksi aiheikseen. Suurin osa artikkeleista käsitteli itseäni kiinnostavia kohteita ja yllätyin myös positiivisesti monista sellaisista, jotka eivät otsikon perusteella herättäneet suurta intoa. Mukana oli myös muutama artikkeli, jotka eivät aiheestaan huolimatta saaneet mielenkiintoani pysymään yllä joko liian kuivan tieteellisen kielen tai jaarrittelevan käsittelyn takia. Esimerkiksi artikkelit "Kriittinen miestutkimus" ja "Sukupuoli ja teknologia" johdattivat minut aika nopeasti sijaistoimintojen äärelle. Sen sijaan esimerkiksi artikkeli suomalaisen naisliikkeen historiasta oli erittäin kiinnostava, kuten myös sukupuolittuneesta väkivallasta kertova osio.

Kirjan lukemisesta on ehtinyt jo kulua hetki aikaa enkä muista enää kaikkia artikkeleita saati sitä, pidinkö niistä vai en. Voin kuitenkin sanoa, että Käsikirja sukupuoleen on lukemisen arvoinen kirja ja harkitsen sen ostamista kirjahyllyni kaunistukseksi. Selkeitä, asiallisia teoksia sukupuolentutkimuksesta ei voi koskaan olla liikaa.

51/2 / 6 kiinnostavaa luentoa sukupuolentutkimuksesta

Käsikirja sukupuoleen, toim. Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen, Vastapaino, 2010, 347 sivua

Käsikirja sukupuoleen kuittasi Helmetin 2016 -kirjahaasteesta yhden kohdan
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

lauantai 23. joulukuuta 2017

Queer52: The Abyss Surrounds Us

Ensimmäinen Queer52-haasteen kirjoista, olkaa hyvät!

https://images.gr-assets.com/
Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us

Cas on harjoitellut koko elämänsä ajan ohjaamaan Reckoner-hirviöitä. Niiden tehtävänä on suojella laivoja merirosvojen hyökkäyksiltä ja ohjaajan tehtävä on sekä pitää hirviönsä kurissa että varmistaa puolustuksen onnistuminen. Casin ensimmäinen oikea komennus saa kuitenkin pahimman mahdollisen käänteen, kun itse merirosvokuningatar Santa Elena upottaa aluksen, tappaa hirviön ja ottaa Casin vangikseen. Santa Elena tahtoo Casin kouluttavan merirosvoille oman hirviön eikä Cas voi muuta kuin toivoa, että jollain tapaa asiat voisivat vielä kääntyä paremmalle tolalle. Aivan kuin päänvaivaa ei olisi jo tarpeeksi, Santa Elena määrää Casin vartijaksi erikoisen Swiftin, jonka suhtautuminen Casiin tuntuu vaihtelevan silmänräpäyksessä.

Nyt, kun olen sekoittanut sinut monimutkaisella juonikuvion selostuksellani, voimme käydä asiaan. Tiivistelmää kirjoittaessani huomasin itsekin, että tässä kirjassa tosiaan on aika paljon juonenkäänteitä siihen nähden, että se on aika ohut kirja. Juonen suhteen The Abyss Surrounds Us kärsiikin hieman Ensimmäisen Kirjan Syndroomasta. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että kirjailija tunkee kaikki mahdolliset ideansa ja elementtinsä ensimmäiseen kirjaansa siltä varalta, että se jää hänen ainoakseen. The Abyss toimii kyllä yllättävän hyvin, vaikka tapahtumia on paljon. Jotkut kohdat tuntuvat kenties hieman läpi juostuilta, mutta suurimmaksi osaksi juoni pysyy kasassa riittävän hyvin.

Vaikka juoni on esikoisteokseksi oikein toimiva, henkilöt saavat minulta vähän enemmän kritiikkiä. Monilla heistä on kyllä potentiaalia, mutta kaikki hahmot jäävät vähän pintapuolisiksi. Kirja on sen verran lyhyt ja tapahtumatäyteinen, että henkilökehitykseen jää aika vähän aikaa ja olen jo unohtanut lähes tulkoon kaikki sivuhenkilöt. Santa Elena jäi hieman yksipuoleiseksi pahikseksi, vaikka kirjassa oli yritystä esittää hänet myös inhimillisemmässä valossa. Silti Santa Elena ei ollut ihan se omaperäisin hahmo. Swift oli kiistatta kirjan kiinnostavin hahmo. Hänellä oli motiiveja teoilleen, selkeä persoonallisuus ja suht uskottava kehityskaari. Tosin koko kohtaus Swiftin perheen kanssa tuntui vähän irralliselta enkä kokenut sen tuoneen kovinkaan paljon mitään juoneen. Tällä kertaa minulle olisi riittänyt pelkkä asiasta kertominen näyttämisen sijaan. Sitten päähenkilöön. Minun on pakko myöntää, että Cas oli mielestäni aika rasittava. Loppua kohden kyllä lämpenin Casille enemmän, mutta alussa en jotenkin saanut hahmosta yhtään kiinni. Cas vaikutti ärsyttävältä valittajalta ja epäpätevältä työssään, jonka parissa oli siis viettänyt koko elämänsä. Kaikkia kirjan henkilöitä vaivasi yksi sama ongelma. Skrutskie ei oikein ole vielä saanut kiinni hienovaraisemmasta tunteiden välittämisestä, vaan kaikki tunteet, oivallukset ja henkilökehitykset kerrottiin lukijalle. Monessa kohdin tunnetilaan ei pääse sisälle, kun minulle vain kerrotaan, että Cas on nyt hämmentynyt tai Swift on ärsyyntynyt. Henkilöt olisivat yksinkertaisesti tarvinneet enemmän show don't telliä.

En tahdo antaa kuvaa, että inhosin kirjaa. En suinkaan inhonnut sitä, vaan oikeastaan monessa kohdassa jopa nautin siitä. The Abyss Surrounds Us etenee hyvässä tempossa ja monet sen kohtauksista ovat mukaansa tempaavia. Kirja on nopealukuinen ja sen onnistuu luomaan kiinnostavan maailman käyttämättä liikaa aikaa selostukseen. Ja siis onhan tuo nimi aika eeppinen. Erityispisteitä The Abyss saa myös siitä, että siinä on ei-valkoinen päähenkilö. Casin koko nimi on Cassandra Leung ja kansigrafiikka myös kertoo, että kyseessä on kerrankin toista etnistä ryhmää edustava päähenkilö. Sen lisäksi lähes kaikki kirjan henkilöistä ovat naisia eivätkä tunnu toistensa kopioilta. Arvostan myös sitä, että kirjan varsinainen juoni ei huku romanssin alle, vaan romanssi on enemmän sivujuonena. On myös ehdottomasti mainitsemisenn arvoista, että kirjailija ymmärtää Casin ja Swiftin monimutkaista valtasuhdetta eikä pakota henkilöitään tilanteeseen, jossa syntyisi suhde vangitun ja vartijan välille. Suhde saa kehittyä hieman eri tavalla ja kun Cas ja Swift viimein tekevät yhteiselle vetovoimalleen jotain, lukijalle on hyvin selvää että nämä kaksi henkilöä ovat tässä tilanteessa tasavertaiset. Kaiken kaikkiaan The Abyss Surrounds Us oli viihdyttävä lukukokemus ja miellyttävä aloitus haasteelle. Suosittelen sen lukemista, jos tahtoo vauhdikasta futuristista merirosvodraamaa hirviöiden ja naisrakkauden höystämänä.

Vielä pitää mainita kirjan saamasta vastaanotosta. Mielestäni tämä on kiva, joskin hieman keskinkertainen teos. Vaeltaessani Goodreadsin sivulle sain huomata, että kirjalla on siellä korkea arvosana ja suurin osa arvioista on todella ylistäviä. On mukavaa, että ihmiset kokevat intohimoa asioita kohtaan, mutta en kyllä tässä tapauksessa ihan päässyt tunnetilaan sisälle.

3 1/2 / 6 pohdiskelua piilotetuista myrkkykapseleista


Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us, 2016, Flux, 273 sivua

The Abyss Surrounds Us kuittaa 2017-kirjahaasteesta yhden kohdan.
42. Esikoisteos