lauantai 29. marraskuuta 2014

Lokakuun klassikko, modernismi

http://www.stevenwbeattie.com/
Tässä se nyt vihdoinkin on. Lolitan valitseminen ei kenties ole parhaita päätöksiäni, mutta koen silti siitä jonkin verran sivistyneeni.

Lolita on minämuotoinen kuvaus Humbert Humbertin elämästä. Pääpaino on tietenkin asioilla, jotka liittyvät Dolores Hazeen eli Lolitaan, mutta teoksessa käydään välillä läpi myös kertojan menneisyyttä. Hän elää omien pedofiilisten halujensa ahdistuksessa ja Lolitan menettämisen pelossa, mikä usein tekee hänestä kontrolloivan ja vainoharhaisen.

Odotin jotain hieman erilaista kirjalta sen alun ja takakannen perusteella. Elin myös siinä uskossa, että Humbert himoitsee Lolitaa kaukaa, muttei koskaan varsinaisesti raiskaa tätä. Kyseinen käsitys on täysin väärä ja siksi varoitankin herkempiä lukijoita ohittamaan tämän kirjan. Kiinnostavaa tässä on se, että kertoja ymmärtää tekojensa olevan väärin. Hän tahtoisi päästä irti sairaudestaan, muttei kykene lopettamaan. Hänen pakkomielteensä ja himonsa ovat liian suuria, jotta ne voisi järjellä tyrehdyttää.

Lolitan psykologinen puoli on tietenkin karmea ja häiritsevä, mutta vain jos sitä alkaa miettiä. Häntä ei esitetä kirjassa uhrina tai viattomana, sillä Humbert näkee hänet nymfettina, joka on nuori versio demonisesta nymfistä. Älä kysy. Uskoisin kuitenkin, että Lolita käytös on puolustumekanismi. Käsitelläkseen kamalaa hyväksikäyttöä hän esiintyy kylmänä, hajamielisenä ja välinpitämättömänä. Mietin todella, millaiset mahdollisuudet hänellä myöhemmässä elämässä edes voi olla. Toivottavasti Dick kohtelee häntä hyvin.

Teemoiltaan ja tapahtumiltaan kirja ei ollut tylsä, vaikkakin aika raskas. Ongelma olikin aivan toisaalla. Ensinnäkin, pokkariversion lukeminen ei ollut hyvä idea. Teksti on todella pientä eikä marginaaleja juuri ole. Teksti kulkee koko ajan laidasta laitaan, sillä sen asettelutapa on hyvin yhteen tungettua. Väsynein silmin kirjan lukeminen ei meinaa onnistua lainkaan. Kerrontatyyli itsessään on aika paatoksellista ja sen läpi kahlaaminen on toisinaan aika uuvuttavaa. Vaikka tapahtumat yleensä liikkuvatkin nopeaan tahtiin, kertojan kuvailutyyli hidastaa tahtia. Lukijalle ei myöskään oikein ole tarjolla hengästystaukoja, sillä kirjan jokainen sana on valjastettu palvelemaan tarkoitusta. Täytelöpinää ei ole, mikä myös aiheuttaa lukemiselle raskauden tunnetta.

Tämän kirjan kanssa tosiaan mietin, miltä tuntuu ihmisistä, jotka eivät puhu ranskaa. Lolita on täynnä kääntämättömiö ranskankielisiä lausahduksia ja täytesanoja. Ilman niiden ymmärtämistäkin toki pärjää, mutta eikö lukijaa ala ärsyttää?

Uskoisin, että Lolitan suurin ongelma on sen pituus. Tapahtumia ja hetkiä on yksinkertaisesti liikaa. Ensimmäiset sata sivua lukee ihan kevyesti, mutta sen jälkeen vauhti alkaa hyytyä. Jos kirjasta karsisi runsaalla kädellä esimerkiksi roadtrip-osuudesta, mielenkiinto pysyisi paremmin yllä. Kertojalle tärkeisiin, mutta lukijalle turhiin pätkiin on käytetty aivan liikaa aikaa.

Lolita oli omalla tavallaan sivistävä kokemus. Siihen on toisinaan intertekstuaalisia viittauksia ja muutenkin sitä oli kiinnostava lukea, etenkin psykologisesta näkökulmasta.

Kaksi pientä lisämainintaa:
1. Kirjan loppuosasta löytyy viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn. Se oli aika hauska yllätys.
2. Jos koet, että haluat ällöttää itseäsi, tarjoan sinulle loistavan tilaisuuden. Netistä nimittäin löytyy paljon Lolitaa ihannoivia sivustoja, joissa neuvotaan, kuinka voit näyttää lolitamaiselta ja viehättää vanhempia miehiä. Huoh...

Vladimir Nabokov: Lolita, englanninkielinen alkuteos ilmestyi samalla nimellä vuonna 1955, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 1959, Gummerus, 384 sivua

2 kommenttia:

  1. Jotain iloa Rouva Bovarynkin lukemisesta sitten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Indeed... En kyllä silti valitsis sitä uudestaan.

      Poista